Meidän toinen koira on poissa. Se jouduttiin lopettamaan koiran elämässä pitkäaikaisen sairauden vuoksi.
Olen niin rikki.
Tuntuu, ettei voi olla mahdollista, kuinka paljon näitä luopumisia mahtuu muutamaan vuoteen. Olen parin-kolmen vuoden aikana menettänyt kaksi vauvaa, yhden läheisen ihmisen perheestä (ei kuitenkaan kuoleman kautta), kesäviettopaikan, kestänyt pahoja pettymyksiä työ- ja opiskeluprojekteissa, joihin olen panostanut valtavasti ja nyt tämän koiran, joka on jakanut koko aikuisikäni. Lisäksi on ollut vaikka mitä muuta stressiä.
En jaksa enää. Olen aivan turta. Vain suoritan asioita, joita on pakko.
En jaksa enää luopua. Milloin on lupa luovuttaa?
perjantai 25. marraskuuta 2016
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
Lapsetonta elämää
Tämän vuoden keskenmenon jälkeen päätin, että koska lapsenteko ei onnistu, keskityn muihin juttuihin. Kuluneen syksyn aikana se on onnistunutkin aika hyvin. Elämässä voi olla paljon mukavaa, vaikka olisi lapseton.
Tänä syksynä olen
*käynyt paljon punttiksella ja keskittynyt kehittämään takapuoleni lihaksia. Tulokset eivät ainakaan toistaiseksi ole ulkonäöllisesti näkyviä, mutta tunnen selvästi olevani vahvempi – ja jaksan kyykätä koko ajan suuremmilla painoilla.
*ryhdistäytynyt vieraiden kutsumisessa. Meillä on parhaimmillaan käynyt vieraita useampana päivänä viikossa. Se ei ole meille kovinkaan tavallista, mutta nyt olen nauttinut siitä; onhan meidän ympärillämme kuitenkin ihmisiä, vaikka ei olekaan lasta.
*hakeutunut opiskelemaan uutta ammattia. Se vaatii vähän esivalmisteluja ja lisäopintoja, mutta projekti on aloitettu ja olen siitä innoissani. Tietysti tulevaisuudessa töiden, opiskelujen ja vauvan yhdistäminen kuulostaa haastavalta, mutta olen päättänyt olla murehtimatta sitä nyt. Jos tulee vauva, se asia ratkeaa jotenkin.
*sisustanut kotia vain meille kahdelle. Ei enää niin paljon sen miettimistä, mihin vauva sopii vaan enemmän sen miettimistä, mihin me aikuiset sovimme.
*käynyt viinillä keskellä viikkoa, valvonut myöhään, tehnyt spontaaneja juttuja. Ihan vain siksi, että minä voin. Koska minähän olen lapseton. Eli vapaa. Eli voin tehdä mitä haluan.
Selvästi elämää on myös lapsettomuuden ulkopuolella. Uskokaa tai älkää.
Tänä syksynä olen
*käynyt paljon punttiksella ja keskittynyt kehittämään takapuoleni lihaksia. Tulokset eivät ainakaan toistaiseksi ole ulkonäöllisesti näkyviä, mutta tunnen selvästi olevani vahvempi – ja jaksan kyykätä koko ajan suuremmilla painoilla.
*ryhdistäytynyt vieraiden kutsumisessa. Meillä on parhaimmillaan käynyt vieraita useampana päivänä viikossa. Se ei ole meille kovinkaan tavallista, mutta nyt olen nauttinut siitä; onhan meidän ympärillämme kuitenkin ihmisiä, vaikka ei olekaan lasta.
*hakeutunut opiskelemaan uutta ammattia. Se vaatii vähän esivalmisteluja ja lisäopintoja, mutta projekti on aloitettu ja olen siitä innoissani. Tietysti tulevaisuudessa töiden, opiskelujen ja vauvan yhdistäminen kuulostaa haastavalta, mutta olen päättänyt olla murehtimatta sitä nyt. Jos tulee vauva, se asia ratkeaa jotenkin.
*sisustanut kotia vain meille kahdelle. Ei enää niin paljon sen miettimistä, mihin vauva sopii vaan enemmän sen miettimistä, mihin me aikuiset sovimme.
*käynyt viinillä keskellä viikkoa, valvonut myöhään, tehnyt spontaaneja juttuja. Ihan vain siksi, että minä voin. Koska minähän olen lapseton. Eli vapaa. Eli voin tehdä mitä haluan.
Selvästi elämää on myös lapsettomuuden ulkopuolella. Uskokaa tai älkää.
sunnuntai 20. marraskuuta 2016
Lisääntymisen helppous
Tässä lapsettomuudessa jotenkin käsittämättömin asia on se, kuinka normaalista jutusta on kysymys – ja kuinka se ei vain meiltä onnistu.
Kaikki luonnollista elämää viettävät eläimet kykenevät lisääntymään. Monenlaiset ihmiset kykenevät lisääntymään. Maailmassa on ihmisten toimesta lisäännytty kymmeniätuhansia vuosia. Aivan kaikenlaisissa olosuhteissa. Kasvit kykenevät lisääntymään. Vankeudessa elävät eläimet kykenevät lisääntymään. Päihteitä käyttävät henkilöt kykenevät lisääntymään. Kastemadotkin kykenevät lisääntymään.
Mutta me emme kykene lisääntymään. Ei auta, vaikka on yliopistotutkinnot. Ei auta, vaikka on rakastavat perheet taustalla. Ei auta, vaikka on rahaa pankkitilillä. Ei auta, vaikka on upea parisuhde. Ei auta, vaikka on hyvät työpaikat. Ei auta, vaikka on kaikki valmiina lasta varten.
Lisääntyminen ei vain onnistu meiltä. Miten se voi olla mahdollista?!
Kaikki luonnollista elämää viettävät eläimet kykenevät lisääntymään. Monenlaiset ihmiset kykenevät lisääntymään. Maailmassa on ihmisten toimesta lisäännytty kymmeniätuhansia vuosia. Aivan kaikenlaisissa olosuhteissa. Kasvit kykenevät lisääntymään. Vankeudessa elävät eläimet kykenevät lisääntymään. Päihteitä käyttävät henkilöt kykenevät lisääntymään. Kastemadotkin kykenevät lisääntymään.
Mutta me emme kykene lisääntymään. Ei auta, vaikka on yliopistotutkinnot. Ei auta, vaikka on rakastavat perheet taustalla. Ei auta, vaikka on rahaa pankkitilillä. Ei auta, vaikka on upea parisuhde. Ei auta, vaikka on hyvät työpaikat. Ei auta, vaikka on kaikki valmiina lasta varten.
Lisääntyminen ei vain onnistu meiltä. Miten se voi olla mahdollista?!
perjantai 18. marraskuuta 2016
35 vuotta
Olen tämän syksyn aikana saavuttanut maagisen 35 ikävuoden. Olen ollut kriisissä sen vuoksi. En kriiseillyt kolmeakymppiä, mutta tämä kolmeviisi on nyt paha.
Olen jo silloin kauan sitten, kun lapsiasia ei ollut ajankohtainen eikä miehestänikään ollut mitään tietoa, ajatellut, että 35 on viimeinen määräaika saada lapsia. Tässä sitä nyt ollaan kolmevitosena ilman lapsia keskellä sellaisia syövereitä, joita ei oikein pysty käsittämäänkään.
Jos nyt saisin lapsen, olisin 55-vuotias, kun se on parikymppinen. Jos nyt saisin lapsen, olisin vielä suhteellisen järkevän ikäinen ensisynnyttäjä. Jos nyt saisin lapsen, ehtisin saada ehkä toisenkin ennen neljääkymppiä. Jos nyt saisin lapsen, kaikki riskit eivät olisi vielä kamalan korkeita.
Vaikka kyllä ne ovat. Kaikki riskimittarit alkavat jo näyttää punaista.
Nyt olen sen ikäinen, että tulen olemaan aina yksi vanhimmista äideistä.
Nyt olen sen ikäinen, että todennäköisyys saada sairas tai vammainen lapsi on huomattavasti kohonnut.
Nyt olen sen ikäinen, että lapsettomuuttani ihmetellään.
Nyt olen sen ikäinen, että sääli katseista ei ole kaukana.
Nyt olen sen ikäinen, että hoidoilla ja adoptiolla ja muilla keinoilla saada lapsi ei ole enää kovinkaan kauaa aikaa odottaa.
Minä olen 35 vuotta. Ja minulla on ihan kamala hätä siitä.
Olen jo silloin kauan sitten, kun lapsiasia ei ollut ajankohtainen eikä miehestänikään ollut mitään tietoa, ajatellut, että 35 on viimeinen määräaika saada lapsia. Tässä sitä nyt ollaan kolmevitosena ilman lapsia keskellä sellaisia syövereitä, joita ei oikein pysty käsittämäänkään.
Jos nyt saisin lapsen, olisin 55-vuotias, kun se on parikymppinen. Jos nyt saisin lapsen, olisin vielä suhteellisen järkevän ikäinen ensisynnyttäjä. Jos nyt saisin lapsen, ehtisin saada ehkä toisenkin ennen neljääkymppiä. Jos nyt saisin lapsen, kaikki riskit eivät olisi vielä kamalan korkeita.
Vaikka kyllä ne ovat. Kaikki riskimittarit alkavat jo näyttää punaista.
Nyt olen sen ikäinen, että tulen olemaan aina yksi vanhimmista äideistä.
Nyt olen sen ikäinen, että todennäköisyys saada sairas tai vammainen lapsi on huomattavasti kohonnut.
Nyt olen sen ikäinen, että lapsettomuuttani ihmetellään.
Nyt olen sen ikäinen, että sääli katseista ei ole kaukana.
Nyt olen sen ikäinen, että hoidoilla ja adoptiolla ja muilla keinoilla saada lapsi ei ole enää kovinkaan kauaa aikaa odottaa.
Minä olen 35 vuotta. Ja minulla on ihan kamala hätä siitä.
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Hormonisysteemi sekaisin
Minulla on ollut keskenmenosta tähän asti elimistö hormonisysteemin osalta sekaisin. Nyt vihdoin on tullut ensimmäiset kuukautiset sitten kesäkuun alun.
Ensimmäisen keskenmenon jälkeen minun elimistöni toimi toisin. Silloin kuukautiset tulivat kuukauden päästä keskenmenosta. Gynekologi sanoikin, että voi olla, että elimistö ikään kuin tulkitsee keskenmenon menkoiksi ja kuukautiset alkavat heti tulla säännöllisesti. Näin siis tapahtui.
Nyt toisella kerralla ei enää tapahtunutkaan samoin.
Noin kuukauden ajan keskenmenon jälkeen minulla tuli vähän verta melkein joka päivä. Sen jälkeen verta on tullut pikkuisen aina välillä. Nyt tuli sitten ne ensimmäiset kuukautiset. Vaikka nekin olivat jotenkin erilaiset kuin menkkani yleensä: niukemmat ja lyhyemmät.
Minulla on ollut säännöllinen kuukautiskierto varhaisteini-iästä lähtien. Ihan loistavaa, että sekin nyt prakaa ja saan jännittää, miten tästä eteenpäin.
Kolminkertainen hurraa-huuto vain tälle paskalle vauvantekoprojektille.
Ensimmäisen keskenmenon jälkeen minun elimistöni toimi toisin. Silloin kuukautiset tulivat kuukauden päästä keskenmenosta. Gynekologi sanoikin, että voi olla, että elimistö ikään kuin tulkitsee keskenmenon menkoiksi ja kuukautiset alkavat heti tulla säännöllisesti. Näin siis tapahtui.
Nyt toisella kerralla ei enää tapahtunutkaan samoin.
Noin kuukauden ajan keskenmenon jälkeen minulla tuli vähän verta melkein joka päivä. Sen jälkeen verta on tullut pikkuisen aina välillä. Nyt tuli sitten ne ensimmäiset kuukautiset. Vaikka nekin olivat jotenkin erilaiset kuin menkkani yleensä: niukemmat ja lyhyemmät.
Minulla on ollut säännöllinen kuukautiskierto varhaisteini-iästä lähtien. Ihan loistavaa, että sekin nyt prakaa ja saan jännittää, miten tästä eteenpäin.
Kolminkertainen hurraa-huuto vain tälle paskalle vauvantekoprojektille.
maanantai 14. marraskuuta 2016
Isänpäivä
Meillä isänpäivä meni kätevästi ohi muissa puuhissa. Emme tavanneet omiakaan isiämme, sillä olemme olleet niin kiireisiä koko viikonlopun. Oikeastaan ihan hyvä, että päivä meni ohi muissa puuhissa.
Mieheni on niin rationaalinen, että hän ei juurikaan pohdi tunteellisesti sitä, ettei hänelle ole suotu lasta, vaikka suunnilleen kaikille muille on. Niinpä hän ei tällaisina merkkipäivinäkään ole millänsäkään, vaan ottaa ne tyynesti vastaan sellaisina kuin ne ovat tullakseen. Se ei tarkoita sitä, etteikö tämä lapsijuttu olisi hänelle tärkeä asia. Mutta hän vain on luonteeltaan sellainen.
Minä olenkin sitten toista maata. Eilisen välttelin kuulemasta ja kohtaamasta kaikkea isä- ja perhehehkutusta. Vaikka kaikille hyville isille isänpäivän suonkin, en halua olla sitä riemua kovin läheltä katsomassa.
On vaikea hyväksyä ajatusta, ettei vanhemmuus ole välttämättä tarkoitettu meitä varten ollenkaan.
Mieheni on niin rationaalinen, että hän ei juurikaan pohdi tunteellisesti sitä, ettei hänelle ole suotu lasta, vaikka suunnilleen kaikille muille on. Niinpä hän ei tällaisina merkkipäivinäkään ole millänsäkään, vaan ottaa ne tyynesti vastaan sellaisina kuin ne ovat tullakseen. Se ei tarkoita sitä, etteikö tämä lapsijuttu olisi hänelle tärkeä asia. Mutta hän vain on luonteeltaan sellainen.
Minä olenkin sitten toista maata. Eilisen välttelin kuulemasta ja kohtaamasta kaikkea isä- ja perhehehkutusta. Vaikka kaikille hyville isille isänpäivän suonkin, en halua olla sitä riemua kovin läheltä katsomassa.
On vaikea hyväksyä ajatusta, ettei vanhemmuus ole välttämättä tarkoitettu meitä varten ollenkaan.
maanantai 7. marraskuuta 2016
Käsittämätön tyhjyys
Usein havahdun siihen tosiseikkaan, että olen kahtena kesänä ollut oikeasti raskaana. Että meille on todella ollut syntymässä ihan oikea vauva. Meistä on ollut tulossa perhe, jossa olisi isä, äiti ja lapsi. Meistä kahdesta, jotka olemme tässä.
Tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut jollekulle muulle.
Kirjoittaessani tätä blogiakin minut valtaa usein sama tunne siitä, että tämä tapahtuu jollekulle toiselle. Ihan kuin kirjoittaisin fiktiota, joka on tapahtunut toiselle naiselle toisessa elämässä. Ihan kuin tämä olisi vain sellainen lapsettomuusblogi, jota minä seuraan ulkoapäin.
Ja sitten taas havahdun siihen, että tämä ihan oikeasti on minun elämääni. Ihan oikeasti minä olen ollut kaksi kertaa raskaana. Ihan oikeasti minä olen saanut kaksi kertaa keskenmenon. Ihan oikeasti minä olen menettänyt kaksi kertaa ihan oikean lapsen.
Kaksi keskenmenoa on niin paljon pahempaa kuin yksi. Tähän sisältyy niin paljon enemmän toivottomuutta, pelkoa ja epätoivoa. Tämä tuntuu niin paljon lopullisemmalta. Kaksi keskenmenoa on niin paljon enemmän lapsettomuutta kuin yksi keskenmeno tai muutaman kuukauden yrittäminen.
Meidän kodissamme ja minun sydämessäni on käsittämätön tyhjyys. Se nyt ainakin on ihan oikeasti totta.
Tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut jollekulle muulle.
Kirjoittaessani tätä blogiakin minut valtaa usein sama tunne siitä, että tämä tapahtuu jollekulle toiselle. Ihan kuin kirjoittaisin fiktiota, joka on tapahtunut toiselle naiselle toisessa elämässä. Ihan kuin tämä olisi vain sellainen lapsettomuusblogi, jota minä seuraan ulkoapäin.
Ja sitten taas havahdun siihen, että tämä ihan oikeasti on minun elämääni. Ihan oikeasti minä olen ollut kaksi kertaa raskaana. Ihan oikeasti minä olen saanut kaksi kertaa keskenmenon. Ihan oikeasti minä olen menettänyt kaksi kertaa ihan oikean lapsen.
Kaksi keskenmenoa on niin paljon pahempaa kuin yksi. Tähän sisältyy niin paljon enemmän toivottomuutta, pelkoa ja epätoivoa. Tämä tuntuu niin paljon lopullisemmalta. Kaksi keskenmenoa on niin paljon enemmän lapsettomuutta kuin yksi keskenmeno tai muutaman kuukauden yrittäminen.
Meidän kodissamme ja minun sydämessäni on käsittämätön tyhjyys. Se nyt ainakin on ihan oikeasti totta.
lauantai 5. marraskuuta 2016
Pyhäinpäivänä
Rakastan näitä yhteisöllisiä hetkiä, kun suunnilleen koko kansa tekee samoja asioita: seuraa lätkän mm-kisoja, arvostelee linnanjuhlia, hiljentyy jouluun, kännää mökeillään, viettää vappua, stressaa syksyn alusta, puhuu vain lomista, lähtee kylpylään hiihtolomaksi, tunkee ruokakauppoihin – tai vie kynttilöitä haudoille pyhäinpäivänä.
Minun lapsuudenkodissani haudalla käyminen on aina ollut perinteenä. Niin se on myös minulla. Vaikka kaikkien sukulaisten haudoille ei ehdikään yhtenä päivänä käymään, voi kynttilän sytyttää jossain ja ajatella heitä.
Tänään sytytän kynttilän myös niille kahdelle pienelle, joita en koskaan saanut pitää sylissäni. Rukoilen, että joku pitää heistä huolen, vaikka minä en saanutkaan sitä tehdä.
Minun lapsuudenkodissani haudalla käyminen on aina ollut perinteenä. Niin se on myös minulla. Vaikka kaikkien sukulaisten haudoille ei ehdikään yhtenä päivänä käymään, voi kynttilän sytyttää jossain ja ajatella heitä.
Tänään sytytän kynttilän myös niille kahdelle pienelle, joita en koskaan saanut pitää sylissäni. Rukoilen, että joku pitää heistä huolen, vaikka minä en saanutkaan sitä tehdä.
torstai 3. marraskuuta 2016
Raskausmahat
En tiedä teistä, mutta minun tekee toisinaan ihan fyysisesti pahaa, kun näen raskausmahaisia äitejä.
Olen oppinut tunnistamaan raskaana olevat jo kaukaa kävelytyylistä. Tiedän, että joku on raskaana, vaikka näkisin vain hänen selkänsä. Tiedän, että joku on raskaana hänen istuma-asennostaan. Silmiltäni ei kerta kaikkiaan jää enää huomaamatta, jos joku on raskaana.
(Uskoakseni näen raskaana olevia naisia myös siellä, missä heitä ei ole. Mutta se on toinen asia.)
Välttelen katsomasta heihin. En kestä heidän kasvojaan, en silmiensä ilmettä. En pysty katsomaan myöskään heidän seurassaan olevaa miestä. Se onnellisuuden, omistajuuden, ylpeyden ja sisäisen hehkun katse, jonka mies luo raskaana olevaan naiseensa, on jotain sellaista, mitä lapsettomat eivät ikinä pysty tavoittamaan.
Päivänä muutamana näin pariskunnan istumassa kahvilassa. He pitelivät toisiaan kädestä. Nainen oli raskaana. Äkkiä hän alkoi tunnustella vatsaansa, laski sille kätensä ja hymyili. Mies huomasi tämän. Hänkin alkoi katsella naisen vatsaa, hymyili, naurahti vähän. Ilmeisesti vauva potki mahassa tarmokkaasti. Sitä en enää nähnyt, sillä lähdin pois.
Minä katson raskaana olevien naisten ja heidän miestensä sekä niiden kaikkien erimallisten ja -kokoisten mahojen ohi. Minä en kestä heitä – enkä niitä.
Olen oppinut tunnistamaan raskaana olevat jo kaukaa kävelytyylistä. Tiedän, että joku on raskaana, vaikka näkisin vain hänen selkänsä. Tiedän, että joku on raskaana hänen istuma-asennostaan. Silmiltäni ei kerta kaikkiaan jää enää huomaamatta, jos joku on raskaana.
(Uskoakseni näen raskaana olevia naisia myös siellä, missä heitä ei ole. Mutta se on toinen asia.)
Välttelen katsomasta heihin. En kestä heidän kasvojaan, en silmiensä ilmettä. En pysty katsomaan myöskään heidän seurassaan olevaa miestä. Se onnellisuuden, omistajuuden, ylpeyden ja sisäisen hehkun katse, jonka mies luo raskaana olevaan naiseensa, on jotain sellaista, mitä lapsettomat eivät ikinä pysty tavoittamaan.
Päivänä muutamana näin pariskunnan istumassa kahvilassa. He pitelivät toisiaan kädestä. Nainen oli raskaana. Äkkiä hän alkoi tunnustella vatsaansa, laski sille kätensä ja hymyili. Mies huomasi tämän. Hänkin alkoi katsella naisen vatsaa, hymyili, naurahti vähän. Ilmeisesti vauva potki mahassa tarmokkaasti. Sitä en enää nähnyt, sillä lähdin pois.
Minä katson raskaana olevien naisten ja heidän miestensä sekä niiden kaikkien erimallisten ja -kokoisten mahojen ohi. Minä en kestä heitä – enkä niitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)