Silloin kun tajusin, että tämä ihan totta on keskenmeno eikä meillä sen jälkeen ole enää sitä vauvaa ja kaikkea sitä odotusta ja tulevaisuutta, joka häneen liittyy, tuli valtava tyhjyys. On ole ikinä ennen kokenut sellaista tyhjyyden tunnetta elämässäni. Se ei ollut surua eikä järkytystä eikä pahaa mieltä eikä toivottomuutta eikä vihaa eikä mitään. Ei mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Ehkä siinä on jokin yhteys mielen ja kehon välillä: kumpikin täyttyy tyhjyydestä, sillä mitään ei enää ole.
Oli itse asiassa aika vaikea ottaa vastaan toisten pahoitteluja ja epätoivoakin, koska itse ei tuntenut niistä mitään. Koska itse ei tuntenut mitään. Ja siitähän sitä syyllisyys tuli, kun ei edes surrut oman lapsensa olemassaolon päättymistä. Tunsi vain tyhjyyttä. Mutta jotenkin silloin päätin, että saan tuntea tai olla tuntematta yhtään mitään. Että kerrankin minulla on oikeus olla juuri niin kuin itse olen. Että tämä on niin yksityinen, minuun ja kehooni ja mieleeni liittyvä asia, että vaikka tuntisin mitä tai en tuntisi mitään, se ei kuulu kenellekään.
Ette arvaa, miten helpottavaa se oli. Seuraavaksi tunsinkin sitten valtavaa vapautta. Minulla on minun kokemukseni, tunteeni, elämäni ja kaikki aika, mitä on. Minulla on ne kaikki enkä ole niistä tilivelvollinen kenellekään. Vapauden tunne oli niin suuri, että tunsin suorastaan helpotusta, että keskenmeno tuli. Ilman sitä en olisi koskaan tajunnut, kuinka vapaa kaikesta olen.
Arvaatte varmasti myös sen, että olen vain puolisolleni myöntänyt, että keskenmeno oli jollakin lailla myös helpottavaa. Ei vastuuta kenestäkään, ei pelkoa kenenkään puolesta, ei huolenpitovelvollisuutta, ei valvottuja öitä, kasvatuksellisia kysymyksiä, kehon muuttumista, ei mitään muuta kuin tämä sama hyvä elämä kuin tähänkin asti. Mutta sanopa sellaista ääneen tässä lapsia paapovassa kulttuurissa. En uskaltanut. Enkä ehkä uskallakaan.
Tyhjyys. Vapaus. Helpotus.
Siinä ne päällimmäiset tunteet, joita tunsin menettäessäni lapseni. Ei kovin ylevää.
Mutta pelastaakseni kasvoni kerrottakoon, että surun ja epäonnistumisen aika tuli myöhemmin.
keskiviikko 25. marraskuuta 2015
maanantai 23. marraskuuta 2015
Keskenmeno
Jaahas. Olen ollut pitkään hiljaa. Siihen on ollut pätevä syy: meidän vauvaa ei enää ole. Sain siis keskenmenon. Se tapahtui aikoja sitten, mutta en ole jaksanut siitä avautua.
Olen edelleen ihan tyrmistynyt, kuinka niin saattoi käydä, sillä kaikki oli ihan kuin varta vasten pedattu sitä varten, että vauva syntyy juuri ensi vuoden huhtikuussa. Töissä se olisi ollut loistava aika vanhan ja uuden välissä - ja minulle olisi ollut oikein pätevä sijainenkin tiedossa. Kotielämässä kaikki olisi ollut täydellistä, sillä remppa on juuri valmistumassa, sisustus muotoutumassa ja me niiiin henkisesti kypsiä. Meidän kaikki vanhemmat olisi juuri silloin sopivasti jättäytyneet eläkkeelle. Huhtikuu olisi ollut paras mahdollinen kuukausi synnyttää vauva - monista eri syistä. Ja kaikki vauvauutisia edeltävät uutiset olivat kuin huutomerkkejä siihen suuntaan, että nyt todella on vauvan aika. On käsittämätöntä, että kävi näin, vaikka kaiken piti olla täydellistä ja harkittua.
Raskaus oli kymmenennellä viikolla, joten siinä mielessä keskenmeno oli ihan normaali. Ja lääkärin mukaan keskenmeno ei olisi voinut olla täydellisempi kuin se oli: kroppa hoiti kaiken oikein hienosti itsenäisesti eikä mitään muuta tarvittu kuin jälkikontrolli. Jotenkin teki mieli ottaa skumppalasi sille, että minulla on täydellinen keskenmenokroppa - mutta se sitten kuitenkin jäi. Onpahan ainakin jossain asiassa hyvä kroppa.
Keskenmeno alkoi vajaa viikkoa ennen sitä varsinaista keskenmenoa ihan tosi pienellä tiputtelulla. Aluksi paperiin tuli pyyhkiessä vain pieni tippa punaista kerran päivässä. Olin jo silloin vähän huolissani, mutta kaikkialla vakuutettiin, että se on ihan normaalia. Nyt minä sanon kokemuksen ohuella rintaäänellä, että se ei ole normaalia, jos tulee verta, kun on raskaana. Varsinainen suuri keskenmeno tuli yhtenä yönä, jolloin heräsin niin järkyttäviin menkkakivun kaltaisiin kipuihin, etten ole ennen sellaista kokenut. Kun sain itseni kammettua pystyyn ja vessaan, verta tuli paljon ja sen seassa iso möykky, jonka irtoaminen varmaan aiheutti kivun. Siinä vaiheessa olin jo joutunut pari päivää käyttämään sidettä varmuuden vuoksi, joten verenvuodon lisääntyminen oli tiedossa. En saanut yöllä juuri nukuttua, kivut olivat niin voimakkaat. Ulos tuli veren lisäksi vielä toinenkin hyytymämöykky, jonka jälkeen kivut hellittivät.
Aamulla soitin neuvolaan, josta käskettiin varata heti aika päivystävälle lääkärille. Lääkäri totesi keskenmenon, käski varata ajan äitiyslääkärille viikon päähän ja kaivoi nenäliinan esiin, koska en pystynyt pysymään kuivin silmin. Äitiyslääkäri oli sitten se, joka kehui minun hienoa keskenmenoani. Jossain vaiheessa muistin perua myös jo varatun toisen neuvola-ajan. Ja niin minut pullautettiin ulos raskaussysteemistä takaisin kuolevaisten naisten joukkoon.
Keskenmenon jälkeen olen kaivannut vauvaa, elämän tarkoitusta, mielekkyyden kokemusta, lomaa, kasvun ihmeen seuraamista ja neuvolasysteemin ihanaa palvelua.
Keskenmenon jälkeen olen iloinnut vapaudestani, omasta ajastani, itselleni palautuneesta kehostani ja lapsettoman parisuhteen mahdollisuuksista.
Onko tässä nyt tilanne fifty-sixty - vai miten se menikään?
Olen edelleen ihan tyrmistynyt, kuinka niin saattoi käydä, sillä kaikki oli ihan kuin varta vasten pedattu sitä varten, että vauva syntyy juuri ensi vuoden huhtikuussa. Töissä se olisi ollut loistava aika vanhan ja uuden välissä - ja minulle olisi ollut oikein pätevä sijainenkin tiedossa. Kotielämässä kaikki olisi ollut täydellistä, sillä remppa on juuri valmistumassa, sisustus muotoutumassa ja me niiiin henkisesti kypsiä. Meidän kaikki vanhemmat olisi juuri silloin sopivasti jättäytyneet eläkkeelle. Huhtikuu olisi ollut paras mahdollinen kuukausi synnyttää vauva - monista eri syistä. Ja kaikki vauvauutisia edeltävät uutiset olivat kuin huutomerkkejä siihen suuntaan, että nyt todella on vauvan aika. On käsittämätöntä, että kävi näin, vaikka kaiken piti olla täydellistä ja harkittua.
Raskaus oli kymmenennellä viikolla, joten siinä mielessä keskenmeno oli ihan normaali. Ja lääkärin mukaan keskenmeno ei olisi voinut olla täydellisempi kuin se oli: kroppa hoiti kaiken oikein hienosti itsenäisesti eikä mitään muuta tarvittu kuin jälkikontrolli. Jotenkin teki mieli ottaa skumppalasi sille, että minulla on täydellinen keskenmenokroppa - mutta se sitten kuitenkin jäi. Onpahan ainakin jossain asiassa hyvä kroppa.
Keskenmeno alkoi vajaa viikkoa ennen sitä varsinaista keskenmenoa ihan tosi pienellä tiputtelulla. Aluksi paperiin tuli pyyhkiessä vain pieni tippa punaista kerran päivässä. Olin jo silloin vähän huolissani, mutta kaikkialla vakuutettiin, että se on ihan normaalia. Nyt minä sanon kokemuksen ohuella rintaäänellä, että se ei ole normaalia, jos tulee verta, kun on raskaana. Varsinainen suuri keskenmeno tuli yhtenä yönä, jolloin heräsin niin järkyttäviin menkkakivun kaltaisiin kipuihin, etten ole ennen sellaista kokenut. Kun sain itseni kammettua pystyyn ja vessaan, verta tuli paljon ja sen seassa iso möykky, jonka irtoaminen varmaan aiheutti kivun. Siinä vaiheessa olin jo joutunut pari päivää käyttämään sidettä varmuuden vuoksi, joten verenvuodon lisääntyminen oli tiedossa. En saanut yöllä juuri nukuttua, kivut olivat niin voimakkaat. Ulos tuli veren lisäksi vielä toinenkin hyytymämöykky, jonka jälkeen kivut hellittivät.
Aamulla soitin neuvolaan, josta käskettiin varata heti aika päivystävälle lääkärille. Lääkäri totesi keskenmenon, käski varata ajan äitiyslääkärille viikon päähän ja kaivoi nenäliinan esiin, koska en pystynyt pysymään kuivin silmin. Äitiyslääkäri oli sitten se, joka kehui minun hienoa keskenmenoani. Jossain vaiheessa muistin perua myös jo varatun toisen neuvola-ajan. Ja niin minut pullautettiin ulos raskaussysteemistä takaisin kuolevaisten naisten joukkoon.
Keskenmenon jälkeen olen kaivannut vauvaa, elämän tarkoitusta, mielekkyyden kokemusta, lomaa, kasvun ihmeen seuraamista ja neuvolasysteemin ihanaa palvelua.
Keskenmenon jälkeen olen iloinnut vapaudestani, omasta ajastani, itselleni palautuneesta kehostani ja lapsettoman parisuhteen mahdollisuuksista.
Onko tässä nyt tilanne fifty-sixty - vai miten se menikään?
torstai 24. syyskuuta 2015
Mitä jos en olekaan raskaana
Olen kertonut raskaudestani vanhempiemme lisäksi muutamalle ystävälleni, joillekin tutuilleni, esimiehilleni ja tiimilleni. Olen varannut ajan neuvolaan ja jo käynytkin siellä. Olen perunut joitakin suunnitelmiani. Minulle on jo sijainen katsottuna. Olemme tehneet taloudellisia ratkaisuja.
Viime päivinä minulle on hiipinyt mieleen pieni ajatus siitä, että tämä kaikkihan on yhden vaivaisen raskaustestin varassa. Mitään muuta todistetta ei raskaudesta ole kuin se. Eikä sitä ole nähnyt kukaan muu kuin minä. Mitä jos se ei olekaan totta? Mitä jos minä en olekaan raskaana?
Mitä jos olisinkin joku hullu, joka kuvittelee olevansa raskaana ja kertoo siitä ympäriinsä ja laittaa prosesseja liikkeelle – ja muutaman viikon päästä paljastuu, ettei mitään raskautta olekaan. Mitä jos sittenkin vain kuvittelen kaiken…
torstai 17. syyskuuta 2015
Raskausvaivoja
Voi itkujen itku. Kukaan ei kertonut, millaista on olla raskaana. Kaikki vain aina puhuvat niistä lapsista ja vauvoista ja vanhemmuudesta ja rakkaudesta. Mutta kukaan ei sano, kuinka kurjaa on ennen kuin se kaikki tapahtuu.
Ensin oli kuukausien pohtiminen siitä, tuleeko ikinä raskaaksi. Ja mikä meissä on vikana, kun mitään ei tapahdu. Ja mitä jos ikinä ei saakaan lasta. Ja mitä näitä nyt oli.
Nyt kun on raskaana, kaikki on vain kurjaa.
Väsyttää niin paljon, että mitään ei saa tehtyä. Ei mitään mahdollisuuksia tehdä enää niitä 12-14 tunnin työpäiviä, joita toisinaan jouduin tekemään silloin, kun olin normaali. Kamalimmassa tapauksessa nukun kolmet päikkärit päivässä. Kolmet. Eikä tämä väsymys ole mitään "kahvilla hetkessä ohi" -väsymystä, vaan jotain paljon kamalampaa. Ihan kuin olisi jossain aineissa, joiden väsyttävää vaikutusta ei voi vastustaa.
Koko ajan on selittämätön paha olo. Kuvottaa. Etoo. Huimaa. Närästää. On vain paha olo. Niin huono olo, että ihan itkettää.
Tosiaankin, itkettää. Helposti ihan mitättömät asiat. Hyvät tai huonot. Juuri tänä aamuna itkin miehelleni sitä, ettei hän suojele minua pahoilta uutisotsikoilta vaan antaa minun nähdä ne. Hän on tainnut sisäistää roolinsa tukijana, sillä hän ei nauranut tai ihmetellyt, vaan lempeästi kehotti minua välttämään uutisia ja keskittymään romaaneihin.
On nälkä. Jatkuvasti ihan hirveä nälkä, joka heikotuttaa. Vaikka kuinka söisi oikeaa ruokaa ja vihanneksia ja proteiinia ja kaikkea järkevää. Pahimmillaan olen syönyt lounasta ennen aamukymmentä, vaikka olin sitä ennen syönyt jo tukevan aamupalankin.
Herkkuja ei tee mieli. Suklaaseen en ole edes koskenut koko tietoisen raskauteni aikana. Onko tämä nyt hyvä vai huono asia, en tiedä vielä.
Mikään ei kiinnosta. Töissä ei todellakaan jaksa suunnitella mitään uutta. Hyvä, kun jaksaa tehdä pakolliset. Ja nekin tekee vain velvollisuudesta, ei tippaakan siksi, että huvittaisi. Kotonakaan ei saa mitään aikaiseksi. Vauvan juttuja ei voi vielä laittaa, koska ei tiedä, syntyykö se lainkaan. Ja mikään muukaan ei kiinnosta.
Jos tämä uusi ihminen saa kaksisenttisenä aikaan näin paljon kurjuutta, pahaa oloa, ikävää ja vaivaa, kuinkakohan paljon hän saa sitä aikaiseksi kaksimetrisenä?
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Raskaana - gravid
Viimeisen postaukseni jälkeen olen tehnyt monenlaista: lomaillut, remontoinut ja palannut takaisin töihin.
Ainiin, ja tehtiin me lapsikin.
Minä siis toden totta olen nyt raskaana! Eikä se tunnu miltään.
Tai no, se oli vale. Kyllä se tuntuu vaikka miltä: etoo, oksettaa, huimaa, väsyttää, itkettää, hajut ovat liian voimakkaita, nälättää, rintoja sattuu, kohtuun koskee ja närästää. Ja herkkuja ei tee mieli. Kyllä tässä näitä tuntemuksia on. Ihan liikaa parille viikolle.
Mutta henkisesti se ei tunnu miltään. Ei onnea, ei autuutta, ei ylitsevuotavaa ihanuutta, ei rakkautta, ei kyyneleitä. Ei mitään. Vähän ärsyyntymistä ja hätääntymistä ja huolta vain. Mutta ei mitään sellaista, mitä olisi voinut kuvitella.
Tämä on taas näitä asioita elämässä, joita odotetaan ja odotetaan, joista haaveillaan ja unelmoidaan, mutta jotka kohdalle sattuessa ovat mitä luonnollisimmin osa elämää eivätkä aiheuta niitä tunteita, joita niiden kuvitteli aiheuttavan.
Vaan kylläpä tämä järjellä ajateltuna muuttaa koko meidän elämän ja maailmankuvan. Alan ymmärtää, miksi siihen kersaan valmistaudutaan yhdeksän kuukautta. Nyt heti ei todellakaan olisi valmis. Muutos tuntuu liian isolta, oikein pelottavaltakin. Tokkopa valmistautumiseen riittää yhdeksänkään kuukautta. Osittain olen sitä mieltä, etten oikeastaan haluaisikaan tätä.
Vaan ei hätä ole tämän näköinen: meidän äiti sentään itki ilosta, kun kerroin hänelle. Voin sittenkin hyvällä omallatunnolla sanoa lapselle, että ilosta itkettiin, kun sinusta saatiin kuulla.
lauantai 25. heinäkuuta 2015
Kaikkien muiden lapset
Viimeisen vuoden aikana elämäni on tullut siihen tilanteeseen, että kaikilla muilla on lapsia paitsi meillä. Niin ainakin tuntuu ja näyttää ja kuulostaa. Kuukausi kuukaudelta se asia tuntuu minusta vaikeammalta ja vaikeammalta. Alan vähitellen ymmärtämään, mitä "tyhjällä sylillä" tarkoitetaan. Harvoin, mutta jatkuvasti enenevissä määrin, olen tuntenut ihan fyysisesti, että minun sylini on tyhjä, vaikka sen jollakin tavalla kuuluisi olla täysi. Siinä kuuluisi olla Vauva.
Koska ympärillä kaikilla muilla on lapsia tai vauvoja tai tulossa olevia vauvoja, tilanne korostuu entisestään. On vaikea olla yhä useammin ainoa lapseton aikuinen. Totta kai tunnen minua nuorempia, jotka ovat lapsettomia, mutta kaikilla ikäisilläni tai minua vanhemmilla on lapsia. Ja tosi monella meitä nuoremmallakin parilla on jokin tilanne: vauva tai lapsi tai raskaus. Työpaikalla havahdun usein siihen, kuinka erilaisissa työryhmissä tai kahviporukoissa tai muissa kokoonpanoissa minä olen ainut, joka ei ole vanhempi. Asiakkaiden kanssa joudun toisinaan tilanteeseen, jossa kukaan muu ei ole enää lapseton. Kaveripiirissä ei oikein ole ketään, joka ei olisi äiti. Perhepiirissä olemme todellakin ainoa lapseton pariskunta.
Kaikilla muilla on lapsia paitsi meillä.
En olisi ikinä uskonut, että joudun tähän tilanteeseen. En olisi ikinä uskonut, että Miehen löytäminen vie niin kauan, että lasten hankkiminen hankaloituu sen vuoksi. En olisi ikinä uskonut, että ulkopuolisten silmissä näytän niin uraorientoituneelta, etten ehdi hankkia lapsia. En olisi ikinä uskonut, kuinka kova paikka se lopulta onkaan, että on elinympäristönsä (lähes) ainoa lapseton aikuinen.
Tyhjä syli alkaa olla konkretiaa, joka on totta meidän elämässämme, mutta jota ei pysty jakamaan kenenkään muun kanssa. Koska kukaan muu ei (enää) ole siinä tilanteessa. Koska kaikilla muilla on lapsia.
Eikä tilanne meidän kohdaltamme korjaannu ainakaan kuukauteen. Ovulaationi on ollut tällä viikolla. Ja olen, kuinkas muutenkaan, ollut juuri sopivasti työmatkalla koko viikon.
Ehkä sitten syksymmällä.
tiistai 21. heinäkuuta 2015
Kolmekymppisten steriloinnit
Tänäänpä Hesarissa oli jännä uutinen. Suorastaan kannustava ja toiveikas. Kolmekymppisiä steriloidaan, koska he ovat jo niin vanhoja, että lasten saaminen ei ole enää ajankohtaista vaan heidän kaikki lapsensa ovat jo hankittu.
En ymmärrä, miten ja missä välissä kukaan kolmekymppinen on voinut ehtiä hankkia kolme lasta. Minä pääsin kolmekymppisenä vasta naimisiin.
Uutisessa oli lohdutuksena meille yli kolmekymppisille kuitenkin se, että meitä on muitakin: sterilointien määrä on laskenut, koska yhä useammat kolmekymppiset ovat tässä samassa tilanteessa. Opinnot, ura ja miehen puute ovat vaivanneet kahden- ja kolmenkympin välillä.
Ärsyttävä uutinen. Tässä iässä ei enää pitäisi haaveilla vauvasta. Ne ajat pitäisi olla jo takana päin. Minut pitäisi s t e r i l o i d a. Koska liian vanha.
Sori, tuleva vauva. Äitisi on mummo ennen kuin sinua on edes siitetty.
maanantai 20. heinäkuuta 2015
Kavereiden seksielämä
Nyt kun tämä raskaaksi tuleminen on jonkinlainen juttu tässä elämässä, on siihen tullut sivutuotteena vähän muitakin juttuja. Yksi erikoisimmista asioista on oman ja kavereiden seksielämän jakaminen.
Minun elämässäni ei ole tähän mennessä ollut normaalia keskustella seksiasioista muutoin kuin oman puolison kanssa. Olemme löytäneet kavereiden kanssa aina jotain muutakin puhuttavaa kuin seksi eikä meillä ole jotenkin ollut tarvetta esim. vertailla miestemme pippeleiden kokoa tai heidän "taitojaan" sängyssä. Olemme kai jotenkin ajatelleet, että sellaiset asiat eivät kuulu kenellekään toiselle eikä toisaalta kukaan toinen ole kovin kiinnostunutkaan siitä, millä tekniikalla miehemme parhaiten laukeaa tai miten me haluamma itseämme nuoltavan.
Tämän vauvaprojektin myötä tilanne on kuitenkin hieman muuttunut. Emme tosin edelleenkään keskustele asennoista tai kiihottumisen tavoista, mutta jostain kuitenkin. Tiedän sellaisia asioita kuin kavereiden seksikertojen määrät, heidän miehensä halukkuuden tiiviin työviikon aikana, heidän oman kostumisensa, heidän miehensä siittiöiden laadun ja määrän sekä ylipäänsä heidän seksielämänsä monet tavat - ja vaikeudet.
Meidän aikaisempaa keskustelutaustaa vasten tämä on hämmentävää. Varsinkin, kun nämä miehet eivät tiedä, mitä kaikkea minä tiedän heistä ja heidän peniksiensä toimivuudesta. Eikä tietysti minunkaan mieheni tiedä, mitä kaikkea minun kaverini tietävät hänen asioistaan. Vaikka olen kyllä pyrkinyt pysymään kehumislinjalla. Silti en ole varma, haluaisiko hän, että minun kaverini tietävät hänen sänkykäyttäytymisestään yhtään mitään.
Kysymys kuuluu, onko tämä ihan normaalia. Kuinka paljon voi tietää kavereiden ja heidän miestensä seksielämästä ilman että se on friikkiä?
Ja voiko tämän kaiken vain niputtaa siihen suureen kokonaisuuteen, jossa tarkoituksena on haalia kaikki neuvot ja ohjeet ja taidot ja tavat, joiden avulla on mahdollista tulla raskaaksi?
Minun elämässäni ei ole tähän mennessä ollut normaalia keskustella seksiasioista muutoin kuin oman puolison kanssa. Olemme löytäneet kavereiden kanssa aina jotain muutakin puhuttavaa kuin seksi eikä meillä ole jotenkin ollut tarvetta esim. vertailla miestemme pippeleiden kokoa tai heidän "taitojaan" sängyssä. Olemme kai jotenkin ajatelleet, että sellaiset asiat eivät kuulu kenellekään toiselle eikä toisaalta kukaan toinen ole kovin kiinnostunutkaan siitä, millä tekniikalla miehemme parhaiten laukeaa tai miten me haluamma itseämme nuoltavan.
Tämän vauvaprojektin myötä tilanne on kuitenkin hieman muuttunut. Emme tosin edelleenkään keskustele asennoista tai kiihottumisen tavoista, mutta jostain kuitenkin. Tiedän sellaisia asioita kuin kavereiden seksikertojen määrät, heidän miehensä halukkuuden tiiviin työviikon aikana, heidän oman kostumisensa, heidän miehensä siittiöiden laadun ja määrän sekä ylipäänsä heidän seksielämänsä monet tavat - ja vaikeudet.
Meidän aikaisempaa keskustelutaustaa vasten tämä on hämmentävää. Varsinkin, kun nämä miehet eivät tiedä, mitä kaikkea minä tiedän heistä ja heidän peniksiensä toimivuudesta. Eikä tietysti minunkaan mieheni tiedä, mitä kaikkea minun kaverini tietävät hänen asioistaan. Vaikka olen kyllä pyrkinyt pysymään kehumislinjalla. Silti en ole varma, haluaisiko hän, että minun kaverini tietävät hänen sänkykäyttäytymisestään yhtään mitään.
Kysymys kuuluu, onko tämä ihan normaalia. Kuinka paljon voi tietää kavereiden ja heidän miestensä seksielämästä ilman että se on friikkiä?
Ja voiko tämän kaiken vain niputtaa siihen suureen kokonaisuuteen, jossa tarkoituksena on haalia kaikki neuvot ja ohjeet ja taidot ja tavat, joiden avulla on mahdollista tulla raskaaksi?
lauantai 11. heinäkuuta 2015
Vahingossa raskaaksi
Jatkaakseni viime kertaista aihetta: kuinka maailmassa ihminen voi tulla vahingossa raskaaksi?!
Minä olen kaikkien naisten tavoin pelännyt sitä tietysti kaksitoistavuotiaasta alkaen. Silloin taisin ensimmäistä kertaa pussata yhtä poikaa. Siitä meni toki kymmenisen vuotta ennen kuin raskaaksi tuleminen olisi mitenkään järjellä selitettynä ollut mahdollinen. Mutta toisaalta, olihan Mariakin neitsyt. Mistä sitä olisi voinut tietää. Raskaaksi tulemisen pelko on joka tapauksessa ollut elämässäni läsnä noin kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä pitkää vuotta olen toivonut, etten vain tulisi raskaaksi, sillä se pilaisi elämäni ja olisi katastrofi ja kaikki kaatuisi.
En ole koskaan tullut raskaaksi. Ja siitä olen ollut kiitollinen ne samaiset kaksikymmentä pitkää vuotta. Olen pystynyt elämään sellaista elämää kuin olen halunnutkin, koska en ole tullut raskaaksi. Tai ainakaan se, etten ole joskus siihen pystynyt, ei siis ole johtunut raskaudesta ja vauvasta.
Niihin kahteenkymmeneen vuoteen suhteutettuna yksi vuosi, jonka aikana olen alkanut toivoa olevani raskaana, on tietysti lyhyt aika. Mutta toisaalta uutta kaksikymmenvuotisjaksoa minulla ei enää ole aikaa pelätä sitä, että en tulisikaan raskaaksi. Koska sen päätyttyä en enää voi tulla raskaaksi. Sellaiseen ihmeeseen en sentään usko.
Yksinkertainen ja iso kysymys tietysti kaiken tämän keskellä on, kuinka maailmassa ihminen voi tulla vahingossa raskaaksi?! Minä en ainakaan ole tullut, vaikka olen pelännyt sitä. Enkä minä ole tullut, vaikka olen toivonut sitä. Mutta jotkut ne vain tulevat. Ykskaks he huomaavat olevansa vahingossa raskaana asiaa sen kummemmin ajattelematta. Eivätkä he sitten edes välttämättä halua sitä vauvaa. Tai se pilaa heidän elämänsä. Tai he ovat siitä iloisen yllättyneitä ja ikionnellisia. Mutta joka tapauksessa se kävi vahingossa. Ehkäpä jopa ehkäisystä huolimatta.
Olen päätynyt siihen, että joko nallekarkit eivät kertakaikkiaan mene tässä elämässä tasan tai sitten minussa on jokin lisääntymisvika.
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Talletusten tekeminen
Miten se kuulostaakin jotenkin niin helpolta, että vain harrastetaan seksiä, siitä nainen tulee raskaaksi ja sitten syntyy lapsi. Hups vain! Aktiivista aikaa kului aluksi ehkä muutama minuutti, odotusaikaa vähän enemmän ja lopussa aktiivista aikaa muutama tunti. Ihan kuin leivontaohje. Sen kuin etenet ja noudatat tätä kaavaa, niin hyvä tulee. Jotenkin kamalan yksinkertaista.
Mutta voi kuulkaa! Vakuutan, ettei se oikeasti ole läheskään noin yksinkertaista, vaikka kuinka noudattaisi ohjetta. Koska oikeasti ennen kuin päästään niihin niin kutsuttuihin talletuksiin asti, edessä on vaikka minkälaisia haasteita.
- Erilaiset aikataulut.
- Pitkät ja epäsäännölliset työpäivät.
- Stressi.
- Kotityöt.
- Väsymys.
- Parempi tekeminen.
- Kiire.
- Eri maissa oleminen.
- Väärä aika kuukaudesta.
- Muut ihmiset.
- Pakolliset velvollisuudet.
- Muut vaihtuvat haasteet.
Me olemme yrittäneet tehdä näitä talletuksia niin paljon, usein ja laadukkaasti kuin olemme pystyneet. Niin kalenterin kanssa kuin spontaanistikin. Mutta eipä vain nainen -eli minä- ole tullut raskaaksi. Eipä ei, eipä vain.
Vaan onko se mikään ihmekään, jos raskaaksi on mahdollista tulla k a k s i t o i s t a v u o r o k a u t t a v u o d e s s a. Katsokaa noita haasteita ja yrittäkää sovittaa niihin ne kaksitoista päivää, jolloin siittiö ja munasolu voivat tuottaa Vauvan. Kaksitoista päivää, joiden aikatauluihin ei voi edes mitenkään vaikuttaa.
Meillä on ohjeessa luvatun muutaman minuutin alkuaktiivisuusvaiheen sijaan kulunut jo yli seitsemän kuukautta.
Onko vika ohjeessa vai tekijöissä? Nimimerkillä kysynpähän vain.
Mutta voi kuulkaa! Vakuutan, ettei se oikeasti ole läheskään noin yksinkertaista, vaikka kuinka noudattaisi ohjetta. Koska oikeasti ennen kuin päästään niihin niin kutsuttuihin talletuksiin asti, edessä on vaikka minkälaisia haasteita.
- Erilaiset aikataulut.
- Pitkät ja epäsäännölliset työpäivät.
- Stressi.
- Kotityöt.
- Väsymys.
- Parempi tekeminen.
- Kiire.
- Eri maissa oleminen.
- Väärä aika kuukaudesta.
- Muut ihmiset.
- Pakolliset velvollisuudet.
- Muut vaihtuvat haasteet.
Me olemme yrittäneet tehdä näitä talletuksia niin paljon, usein ja laadukkaasti kuin olemme pystyneet. Niin kalenterin kanssa kuin spontaanistikin. Mutta eipä vain nainen -eli minä- ole tullut raskaaksi. Eipä ei, eipä vain.
Vaan onko se mikään ihmekään, jos raskaaksi on mahdollista tulla k a k s i t o i s t a v u o r o k a u t t a v u o d e s s a. Katsokaa noita haasteita ja yrittäkää sovittaa niihin ne kaksitoista päivää, jolloin siittiö ja munasolu voivat tuottaa Vauvan. Kaksitoista päivää, joiden aikatauluihin ei voi edes mitenkään vaikuttaa.
Meillä on ohjeessa luvatun muutaman minuutin alkuaktiivisuusvaiheen sijaan kulunut jo yli seitsemän kuukautta.
Onko vika ohjeessa vai tekijöissä? Nimimerkillä kysynpähän vain.
tiistai 30. kesäkuuta 2015
Mahdollinen lapsettomuus
Tänä kevätkesänä olen ensimmäistä kertaa tullut ihan oikeasti ajatelleeksi sitä, että myös lapsettomuus on yksi mahdollisuus elämän mahdollisuuksien joukossa.
Tähän asti olen aina ajatellut, että haluan sitten joskus lapsia tai etten koskaan halua lapsia. Mutta niissä kummassakin ajatuksessa on ollut takana se tietoisuus, että minä voin saada lapsia. Minun pitää vain valita, haluanko niitä vai enkö halua.
Nyt lähiaikoina olen ymmärtänyt, ettei niitä lapsia välttämättä koskaan tule. Halusin tai en. Tähän ymmärrykseen liittyy seuraavanlaisia huomioita:
1. Mitä lapsettomuus tarkoittaa meidän parisuhteelle. On kai aika eri asia olla lapseton pariskunta, joka haaveilee lapsesta tai pohtii sen hankintaa kuin lapseton pariskunta, joka on jäänyt lapsettomaksi.
2. Mitä jos minun mieheni kaikista lupauksistaan huolimatta sittenkin joskus viisikymppisenä jättää minut ja perustaa perheen jonkun silloisen kolmekymppisen (eli nykyisen kymmenvuotiaan!) kanssa ja minä jäänkin yksin lapsettomaksi.
3. Miten katkera minusta mahtaa tulla, jos en saa lapsia. Ja miten se näkyy koko muussa elämässä.
4. Kuinka kaikista veljien lasten erilaisista juhlista selviää. Pienten lasten syntymäpäivillä nyt voi vielä huokaista, kuinka ihanaa on, ettei kotona riekuta ja hilluta sillä lailla, mutta entäs ristiäiset, kouluun menot, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, maisteripubliikit, häät ja monet muut elämän käännekohtiin liittyvät juhlat.
5. Kuinka paljon lapsettomuudesta joutuu puhumaan toisten ihmisten kanssa joko heidän ymmärrystään ymmärtäen tai sääliään parannellen.
6. Toisaalta on helpottavaa, ettei lapsettomana tarvitse ainakaan itse päättää, hankkiiko lapsia vai ei. Eikä tarvitse katua, että niitä hankki tai että niitä ei hankkinut. Voi olla rauhassa vain surkea ja surullinen.
7. Lapsettomien ei tarvitse pelätä, että lapsi olisi vammainen, kuolisi tai sille sattuisi jotain pahaa. Aika monelta tuskalta säästyy, jos ei ole lapsia.
8. Niin moni sanoo, ettei ole ikinä ennen lapsia kokenut sellaista iloa ja rakkautta ja pelkoa ja huolta, jota lapset ovat tuoneet tullessaan. Elämän isoimmat tunteet jäävät siis kokematta.
9. Ilman lapsia ei ole myöskään lapsenlapsia. Toisin sanoen tyhjä syli ei ole vain ruuhkavuosien lapsettomilla naisilla vaan myös yksinäisissä kaupunkiasunnoissa istuvilla leskimummoilla, joilla ei ole lapsia. Jostain syystä se ajatus tuntuu melkein kaikista vaikeimmalta.
10. Rahaa jää enemmän omaan käyttöön. Voin vaikka ostaa hevosen ja sille kuljetusauton. Sitten me pollen kanssa mennään niihin toisten lasten juhliin viihdyttämään. Ja kaikki kadehtivat, kuinka meillä on varaa hevoseen ja vapaus tulla ja mennä sen kanssa.
Minä en ole varma, olisiko minusta lapsettomaksi naiseksi. Odotettavissa oleva yksinäisyys ja katkeruus kuulostavat liian todennäköisiltä vaihtoehdoilta sellaisessa tapauksessa.
Tähän asti olen aina ajatellut, että haluan sitten joskus lapsia tai etten koskaan halua lapsia. Mutta niissä kummassakin ajatuksessa on ollut takana se tietoisuus, että minä voin saada lapsia. Minun pitää vain valita, haluanko niitä vai enkö halua.
Nyt lähiaikoina olen ymmärtänyt, ettei niitä lapsia välttämättä koskaan tule. Halusin tai en. Tähän ymmärrykseen liittyy seuraavanlaisia huomioita:
1. Mitä lapsettomuus tarkoittaa meidän parisuhteelle. On kai aika eri asia olla lapseton pariskunta, joka haaveilee lapsesta tai pohtii sen hankintaa kuin lapseton pariskunta, joka on jäänyt lapsettomaksi.
2. Mitä jos minun mieheni kaikista lupauksistaan huolimatta sittenkin joskus viisikymppisenä jättää minut ja perustaa perheen jonkun silloisen kolmekymppisen (eli nykyisen kymmenvuotiaan!) kanssa ja minä jäänkin yksin lapsettomaksi.
3. Miten katkera minusta mahtaa tulla, jos en saa lapsia. Ja miten se näkyy koko muussa elämässä.
4. Kuinka kaikista veljien lasten erilaisista juhlista selviää. Pienten lasten syntymäpäivillä nyt voi vielä huokaista, kuinka ihanaa on, ettei kotona riekuta ja hilluta sillä lailla, mutta entäs ristiäiset, kouluun menot, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, maisteripubliikit, häät ja monet muut elämän käännekohtiin liittyvät juhlat.
5. Kuinka paljon lapsettomuudesta joutuu puhumaan toisten ihmisten kanssa joko heidän ymmärrystään ymmärtäen tai sääliään parannellen.
6. Toisaalta on helpottavaa, ettei lapsettomana tarvitse ainakaan itse päättää, hankkiiko lapsia vai ei. Eikä tarvitse katua, että niitä hankki tai että niitä ei hankkinut. Voi olla rauhassa vain surkea ja surullinen.
7. Lapsettomien ei tarvitse pelätä, että lapsi olisi vammainen, kuolisi tai sille sattuisi jotain pahaa. Aika monelta tuskalta säästyy, jos ei ole lapsia.
8. Niin moni sanoo, ettei ole ikinä ennen lapsia kokenut sellaista iloa ja rakkautta ja pelkoa ja huolta, jota lapset ovat tuoneet tullessaan. Elämän isoimmat tunteet jäävät siis kokematta.
9. Ilman lapsia ei ole myöskään lapsenlapsia. Toisin sanoen tyhjä syli ei ole vain ruuhkavuosien lapsettomilla naisilla vaan myös yksinäisissä kaupunkiasunnoissa istuvilla leskimummoilla, joilla ei ole lapsia. Jostain syystä se ajatus tuntuu melkein kaikista vaikeimmalta.
10. Rahaa jää enemmän omaan käyttöön. Voin vaikka ostaa hevosen ja sille kuljetusauton. Sitten me pollen kanssa mennään niihin toisten lasten juhliin viihdyttämään. Ja kaikki kadehtivat, kuinka meillä on varaa hevoseen ja vapaus tulla ja mennä sen kanssa.
Minä en ole varma, olisiko minusta lapsettomaksi naiseksi. Odotettavissa oleva yksinäisyys ja katkeruus kuulostavat liian todennäköisiltä vaihtoehdoilta sellaisessa tapauksessa.
torstai 25. kesäkuuta 2015
Joka toinen päivä
Päätettiin viime menkkojen aikaan, että nyt kyllä ryhdytään oikein kunnolla lapsen tekoon: harrastetaan seksiä säännöllisesti joka toinen päivä koko kuukauden ajan. Olen kuullut useammankin vauvan saaneen alun sillä menetelmällä.
Ryhdyimmekin aktiivisesti tuumasta toimeen. Eikä se ollut edes vaikeaa. Itse asiassa ihan kivaa.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Tuli väsymystä. Tuli stressiä. Tuli muita kiireitä. Tuli iltamenoja ja ohjelmaan päiviksi.
Seksi jäi. Joten meille ei tule ehkä siis vauvaa tässä(kään) kuussa.
Ellei joku pieni, sitkeä tyttösiittiö jaksa ovulaatioon asti. Joku tosi sitkeä ja pitkäikäinen.
Ryhdyimmekin aktiivisesti tuumasta toimeen. Eikä se ollut edes vaikeaa. Itse asiassa ihan kivaa.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Tuli väsymystä. Tuli stressiä. Tuli muita kiireitä. Tuli iltamenoja ja ohjelmaan päiviksi.
Seksi jäi. Joten meille ei tule ehkä siis vauvaa tässä(kään) kuussa.
Ellei joku pieni, sitkeä tyttösiittiö jaksa ovulaatioon asti. Joku tosi sitkeä ja pitkäikäinen.
torstai 18. kesäkuuta 2015
Parisuhteen vaiheet
Kuulin joskus jossain parisuhteen vaiheiden kolmiportaisen määritelmän.
1. Rakastumisvaihe
2. Erillistymisvaihe
3. Kumppanuusvaihe
Tuon rakastumisvaiheen kaikki varmasti tietävät ja tunnistavat. Kun toinen on niiiiin ihana ja kaikki nähdään vaaleanpunaisten silmälasien läpi ja ollaan niiiiiin symbioosissa toisen kanssa. Minä en ainakaan huomannut rakastuessani mitään ongelmaa esimerkiksi siinä, että Mies polttaa, haluaa pitää kaikki langat tiukasti käsissään, ei osaa rauhoittua ja hermoilee niin ettei nukutuksi saa. Se kaikki oli vain söpöä ja uutta ja kurkistusta toisenlaiseen maailmaan.
Tosin en minä näe noissa suurta ongelmaa vieläkään. En vain keksinyt hänestä mitään kielteisempää. Eikä hän enää sitä paitsi poltakaan.
Rakastumisvaihe kestää maksimissaan kaksi vuotta ja kesto on molemmilla puolisoilla yksilöllinen. Jos toinen siirtyy toiseen vaiheeseen, ei toinen välttämättä vielä siirrykään. Sehän ei olekaan siis ihan niin yksinkertaista, jos toinen haluaa elää symbioosissa ja toinen on jo siirtynyt erillistymisvaiheeseen.
Erillistymisvaiheessa muistetaan taas, että minähän olenkin yksilöllinen ihminen, joka on tuosta toisesta ihan erillinen henkilö. Tässä vaiheessa sitä haluaa taas mennä ja tehdä asioita ihan itsekseen ja kavereiden kanssa ja muuten toisesta erillään. Sehän voi luonnollisesti aiheuttaa isojakin kriisejä. Kun on totuttu olemaan yhdessä ja sitten toinen haluaakin olla niin paljon poissa läheltä. Mikäköhän sillä nyt on, tulee helposti mieleen. Tässä vaiheessahan monet tuoreet suhteet päättyvät eroon. Kun ei tiedetä, että erillistyminen kuuluu asiaan, se pelästyttää.
Minä olen yrittänyt kytätä, milloin meillä on ollut erillistymisvaihe. En ole huomannut. Olemme olleet alusta asti niin paljon erillään pitkään jatkuneen etäsuhteen, molempien töiden, Mieheni matkustelun ja omien harrastusten vuoksi, ettemme koskaan oikein päässeet mihinkään symbioosiin. Tai sitten me elämme siinä koko ajan. Koska jos pystymme, olemme aina yhdessä.
Viimeiseksi tulee kumppanuusvaihe. Erillistymisvaihe on taakse jäänyttä elämää ja on löydetty yhteinen tapa olla ja elää parisuhteessa. Tämä on vähän niin kuin käännyttäisiin rakastumisvaiheen toisen katselemisesta katselemaan samaan yhteiseen suuntaan. Kumppanit ymmärtävät olevansa toisistaan erillisiä, mutta haluavat olla yhdessä. He voivat tehdä asioita yksin, mutta viihtyvät toistensa seurassa. Minä olen tietysti varma, että me olemme tässä vaiheessa.
Se minulle on jäänyt epäselväksi, voivatko nämä vaiheet muuttua ja vaihdella läpi koko elämänsä. Varmaan voivat. Ainakin erillistyminen ja kumppanuuus. Muuten kai kukaan ei koskaan eroaisi. Koska ei kai tasapainoisesta ja hyvästä kumppanuudesta haluta luopua.
Sen sijaan rakastumisvaihetta emme koskaan saa takaisin. Jo havaitut kumppanin puutteet ovat siinä ylitsepääsemättömänä esteenä.
1. Rakastumisvaihe
2. Erillistymisvaihe
3. Kumppanuusvaihe
Tuon rakastumisvaiheen kaikki varmasti tietävät ja tunnistavat. Kun toinen on niiiiin ihana ja kaikki nähdään vaaleanpunaisten silmälasien läpi ja ollaan niiiiiin symbioosissa toisen kanssa. Minä en ainakaan huomannut rakastuessani mitään ongelmaa esimerkiksi siinä, että Mies polttaa, haluaa pitää kaikki langat tiukasti käsissään, ei osaa rauhoittua ja hermoilee niin ettei nukutuksi saa. Se kaikki oli vain söpöä ja uutta ja kurkistusta toisenlaiseen maailmaan.
Tosin en minä näe noissa suurta ongelmaa vieläkään. En vain keksinyt hänestä mitään kielteisempää. Eikä hän enää sitä paitsi poltakaan.
Rakastumisvaihe kestää maksimissaan kaksi vuotta ja kesto on molemmilla puolisoilla yksilöllinen. Jos toinen siirtyy toiseen vaiheeseen, ei toinen välttämättä vielä siirrykään. Sehän ei olekaan siis ihan niin yksinkertaista, jos toinen haluaa elää symbioosissa ja toinen on jo siirtynyt erillistymisvaiheeseen.
Erillistymisvaiheessa muistetaan taas, että minähän olenkin yksilöllinen ihminen, joka on tuosta toisesta ihan erillinen henkilö. Tässä vaiheessa sitä haluaa taas mennä ja tehdä asioita ihan itsekseen ja kavereiden kanssa ja muuten toisesta erillään. Sehän voi luonnollisesti aiheuttaa isojakin kriisejä. Kun on totuttu olemaan yhdessä ja sitten toinen haluaakin olla niin paljon poissa läheltä. Mikäköhän sillä nyt on, tulee helposti mieleen. Tässä vaiheessahan monet tuoreet suhteet päättyvät eroon. Kun ei tiedetä, että erillistyminen kuuluu asiaan, se pelästyttää.
Minä olen yrittänyt kytätä, milloin meillä on ollut erillistymisvaihe. En ole huomannut. Olemme olleet alusta asti niin paljon erillään pitkään jatkuneen etäsuhteen, molempien töiden, Mieheni matkustelun ja omien harrastusten vuoksi, ettemme koskaan oikein päässeet mihinkään symbioosiin. Tai sitten me elämme siinä koko ajan. Koska jos pystymme, olemme aina yhdessä.
Viimeiseksi tulee kumppanuusvaihe. Erillistymisvaihe on taakse jäänyttä elämää ja on löydetty yhteinen tapa olla ja elää parisuhteessa. Tämä on vähän niin kuin käännyttäisiin rakastumisvaiheen toisen katselemisesta katselemaan samaan yhteiseen suuntaan. Kumppanit ymmärtävät olevansa toisistaan erillisiä, mutta haluavat olla yhdessä. He voivat tehdä asioita yksin, mutta viihtyvät toistensa seurassa. Minä olen tietysti varma, että me olemme tässä vaiheessa.
Se minulle on jäänyt epäselväksi, voivatko nämä vaiheet muuttua ja vaihdella läpi koko elämänsä. Varmaan voivat. Ainakin erillistyminen ja kumppanuuus. Muuten kai kukaan ei koskaan eroaisi. Koska ei kai tasapainoisesta ja hyvästä kumppanuudesta haluta luopua.
Sen sijaan rakastumisvaihetta emme koskaan saa takaisin. Jo havaitut kumppanin puutteet ovat siinä ylitsepääsemättömänä esteenä.
maanantai 15. kesäkuuta 2015
Vauvantekovitamiinit
En arvannut joulukuussa, kun tähän vauvantekoprojektiin lähdimme, kuinka paljon Vauva muuttaa kaikkea jo ennen kuin häntä edes on olemassa. Vaan nytpä tiedän.
Elämäntavat ja ravinto on yksi suurimmista asioista. Vaikka mielestäni olen aina syönyt aika terveellisesti, se harhaluulo karsiutui kyllä pian, kun aloin ottamaan asioista selvää. Kuinka paljon raskautta suunnittelevan naisen pitääkään tietää tyhjiöpakatuista eläinkunnan tuotteista, tuorejuustoista, inkivääristä, teelaaduista, yrteistä, lääkkeistä, kalalajeista, kasviksista, pellavansiemenrouheista, kuumentamisesta, vadelmien keittämisestä, lisäaineista ja vitamiineista. Olen näiden kuukausienkin jälkeen aivan sanaton. Ja joudun tarkistelemaan asioita kirjoista. Kerron teille myöhemmin lisää näistä ihmeellisistä ravintosuosituksista, mutta nyt keskityn vitamiineihin.
Minä olen pärjännyt toistaiseksi kolmella eri sorttisella vitamiinilisällä. Tai pärjäisin, jos muistaisin ottaa niitä. Esillähän niitä purkkeja ei voi pitää, sillä kuka tahansa voi milloin tahansa tulla meille ja nähdä vitamiinipurkit ja arvata meidän vauvantekoprojektimme. Eikä se käy. Emme ole kertoneet tästä kenelläkään. Paitsi minä vähän salaa esim. äidille. Mutta koska Mies ei tiedä, että äitini tietää, minun pitää olla niin kuin äiti ei tietäisi. Joskus unohdan, kuka tietää kenenkäkin tietämyksestä. Sen vuoksi vitamiinipurkit on pidettävä visusti piilossa. Ja sitten niiden ottaminen unohtuu.
Mutta enemmän tai vähemmän säännöllisesti käytän Multivitan Raskaus ja imetys -monivitamiinitabletteja, D-vitamiinilisää ja Relan maitohappobakteereja. Katsoimme apteekin tädin kanssa, että nämä ovat sopiva yhdistelmä. Ilmeisesti muuta ei tarvita. Tai ainakaan en ole löytänyt tietoa, että muuta tarvittaisiin. Heti, jos saan uutta tietoa, lisään uuden pillerin valikoimiini.
Noissa monivitamiinitableteissa on vähän kaikkea 100-200 prosenttisesti normaalisuosituksiin verrattuna. Erityisesti niissä on esimerkiksi sitä kuuluisaa foolihappoa, joka liittyy alkion hermostoputken sulkeutumiseen (mihin?!) ja saattaa vähentää ennenaikaista synnytystä. Sitähän tietysti saa myös kasviksista, hedelmistä, marjoista, vihanneksista ja täysjyväviljatuotteistakin. Mutta olen ajatellut, että enemmän on enemmän ja kulautellut pillereitä alas. D-vitamiini puolestaan on tärkeää sikiön luuston normaalille kehitykselle ja se saattaa pienentää joidenkin kroonisten sairauksien riskiä. Mitä nämä sairaudet ovat, sillähän ei ole merkitystä. Pääasia, että riski pienenee. Maitohappobakteerit liittyvät nyt ainakin mahdollisuuteen ehkä vähentää koliikkia vauvalla. Siis jos koskaan tulee mitään Vauvaa.
Toistaiseksi nämä vauvantekovitamiinit eivät ole auttaneet saamaan Vauvaa alulle, mutta ehkä se on hyväkin kerätä niitä elimistön varastoon monta kuukautta ennen kuin mitään Vauvaa missään onkaan. Onpahan hänellä sitten, mistä ammentaa - ja millä esimerkiksi sulkea sen hermostoputkensa.
Elämäntavat ja ravinto on yksi suurimmista asioista. Vaikka mielestäni olen aina syönyt aika terveellisesti, se harhaluulo karsiutui kyllä pian, kun aloin ottamaan asioista selvää. Kuinka paljon raskautta suunnittelevan naisen pitääkään tietää tyhjiöpakatuista eläinkunnan tuotteista, tuorejuustoista, inkivääristä, teelaaduista, yrteistä, lääkkeistä, kalalajeista, kasviksista, pellavansiemenrouheista, kuumentamisesta, vadelmien keittämisestä, lisäaineista ja vitamiineista. Olen näiden kuukausienkin jälkeen aivan sanaton. Ja joudun tarkistelemaan asioita kirjoista. Kerron teille myöhemmin lisää näistä ihmeellisistä ravintosuosituksista, mutta nyt keskityn vitamiineihin.
Minä olen pärjännyt toistaiseksi kolmella eri sorttisella vitamiinilisällä. Tai pärjäisin, jos muistaisin ottaa niitä. Esillähän niitä purkkeja ei voi pitää, sillä kuka tahansa voi milloin tahansa tulla meille ja nähdä vitamiinipurkit ja arvata meidän vauvantekoprojektimme. Eikä se käy. Emme ole kertoneet tästä kenelläkään. Paitsi minä vähän salaa esim. äidille. Mutta koska Mies ei tiedä, että äitini tietää, minun pitää olla niin kuin äiti ei tietäisi. Joskus unohdan, kuka tietää kenenkäkin tietämyksestä. Sen vuoksi vitamiinipurkit on pidettävä visusti piilossa. Ja sitten niiden ottaminen unohtuu.
Mutta enemmän tai vähemmän säännöllisesti käytän Multivitan Raskaus ja imetys -monivitamiinitabletteja, D-vitamiinilisää ja Relan maitohappobakteereja. Katsoimme apteekin tädin kanssa, että nämä ovat sopiva yhdistelmä. Ilmeisesti muuta ei tarvita. Tai ainakaan en ole löytänyt tietoa, että muuta tarvittaisiin. Heti, jos saan uutta tietoa, lisään uuden pillerin valikoimiini.
Noissa monivitamiinitableteissa on vähän kaikkea 100-200 prosenttisesti normaalisuosituksiin verrattuna. Erityisesti niissä on esimerkiksi sitä kuuluisaa foolihappoa, joka liittyy alkion hermostoputken sulkeutumiseen (mihin?!) ja saattaa vähentää ennenaikaista synnytystä. Sitähän tietysti saa myös kasviksista, hedelmistä, marjoista, vihanneksista ja täysjyväviljatuotteistakin. Mutta olen ajatellut, että enemmän on enemmän ja kulautellut pillereitä alas. D-vitamiini puolestaan on tärkeää sikiön luuston normaalille kehitykselle ja se saattaa pienentää joidenkin kroonisten sairauksien riskiä. Mitä nämä sairaudet ovat, sillähän ei ole merkitystä. Pääasia, että riski pienenee. Maitohappobakteerit liittyvät nyt ainakin mahdollisuuteen ehkä vähentää koliikkia vauvalla. Siis jos koskaan tulee mitään Vauvaa.
Toistaiseksi nämä vauvantekovitamiinit eivät ole auttaneet saamaan Vauvaa alulle, mutta ehkä se on hyväkin kerätä niitä elimistön varastoon monta kuukautta ennen kuin mitään Vauvaa missään onkaan. Onpahan hänellä sitten, mistä ammentaa - ja millä esimerkiksi sulkea sen hermostoputkensa.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Minä
Kaiken kohteliaisuuden kannalta lienee paikallaan vähän esittäytyä tässä vaiheessa. Siis nyt, kun olette jo saaneet katsauksen meidän seksielämäämmekin.
Olen vaimo, tytär, miniä, sisko, käly, veljentytär, siskontyttö, kummitäti, täti, sedän vaimo, serkku, ystävä, kaveri, työtoveri ja todennäköisesti myös kumminkaima.
Minulla on vakituinen koti, vakituiset kotityöt, vakituinen koira ja epävakituinen koira. Tosin tällä hetkellä vakituinen koti on remontissa, joten vakituiset kotityöt ovat muuttuneet epävakituisiksi - ja kamalan hankaliksi. Tällä hetkellä minulla on siis vakituinen remontti. Vakituinen koirakin uhkaa muuttua yhtä epävakituiseksi kuin epävakituinen koira on jo nyt, sillä ne molemmat ovat maalla sukuloimassa ja remonttia paossa. Toivon, että ne molemmat vielä joskus muuttavat takaisin kotiin. Tai edes toinen.
Käyn töissä. Käytän/vietän työssäni suurimman osan valveillaoloajastani ja toisinaan myös suurimman osan vuorokaudestani. Satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta en kuitenkaan suurinta osaa viikostani. Haluaisin käydä siellä vähemmän kuin nykyisin käyn. Mutta tuskinpa se nyt sipiläkaudella onnistuu. Olen näissä talkoissa mukana pakotettuna vapaaehtoisena.
Asun kaupungissa, johon en ole syntynyt ja kerrostalossa, joka on yksi sadoista samanlaisista. Ajan säännöllisesti autoa ja satunnaisesti pyörää. Bussia käytän tarvittaessa, mutta junalla en ole raaskinut matkustaa sitten opiskelijalipun.
Ulkoilutan koiraani/koiriani, luulen käyväni säännöllisemmin lenkillä/muussa liikuntatilanteessa kuin käynkään, lyön toisinaan jonkun kanssa tennispalloa verkon yli, luen kaikkea turhaa ja harjoitan joskus jotain kädentaitoa. Silloin tällöin matkustelen. Eniten kuitenkin harrastan kodin puunaamista. Siihen liittyy monenlaisia aktiviteetteja, kuten kaupassa käyntiä, tiskien laittoa, pyykin kanssa puljaamista, imurointia, luuttuamista, pölyjen pyyhkimistä, ruoanlaittoa, ylimääräisen ruoan purkittamista ja myöhemmin sen lämmittämistä, hanojen kiillottamista, lakanoiden ja pyyhkeiden vaihtoa, pakastamista, leipomista, tuikkukippojen asettelemista, orkideojen kastelemista, tavaroiden etsimistä ja järjestämistä, jääkaapin siivoamista, huonekalujen rymsteeraamista, sisustuslehtien lukemista, peilien pesemistä ja kausivaatteiden tuulettamista. Kuka olisi lapsena haaveillessaan omasta kodista uskonut, kuinka paljon työtä se teettää.
Minulla ei ole lapsia. Ensimmäistäkään. Edes mahassani. Saati kohdussani.
Olen vaimo, tytär, miniä, sisko, käly, veljentytär, siskontyttö, kummitäti, täti, sedän vaimo, serkku, ystävä, kaveri, työtoveri ja todennäköisesti myös kumminkaima.
Minulla on vakituinen koti, vakituiset kotityöt, vakituinen koira ja epävakituinen koira. Tosin tällä hetkellä vakituinen koti on remontissa, joten vakituiset kotityöt ovat muuttuneet epävakituisiksi - ja kamalan hankaliksi. Tällä hetkellä minulla on siis vakituinen remontti. Vakituinen koirakin uhkaa muuttua yhtä epävakituiseksi kuin epävakituinen koira on jo nyt, sillä ne molemmat ovat maalla sukuloimassa ja remonttia paossa. Toivon, että ne molemmat vielä joskus muuttavat takaisin kotiin. Tai edes toinen.
Käyn töissä. Käytän/vietän työssäni suurimman osan valveillaoloajastani ja toisinaan myös suurimman osan vuorokaudestani. Satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta en kuitenkaan suurinta osaa viikostani. Haluaisin käydä siellä vähemmän kuin nykyisin käyn. Mutta tuskinpa se nyt sipiläkaudella onnistuu. Olen näissä talkoissa mukana pakotettuna vapaaehtoisena.
Asun kaupungissa, johon en ole syntynyt ja kerrostalossa, joka on yksi sadoista samanlaisista. Ajan säännöllisesti autoa ja satunnaisesti pyörää. Bussia käytän tarvittaessa, mutta junalla en ole raaskinut matkustaa sitten opiskelijalipun.
Ulkoilutan koiraani/koiriani, luulen käyväni säännöllisemmin lenkillä/muussa liikuntatilanteessa kuin käynkään, lyön toisinaan jonkun kanssa tennispalloa verkon yli, luen kaikkea turhaa ja harjoitan joskus jotain kädentaitoa. Silloin tällöin matkustelen. Eniten kuitenkin harrastan kodin puunaamista. Siihen liittyy monenlaisia aktiviteetteja, kuten kaupassa käyntiä, tiskien laittoa, pyykin kanssa puljaamista, imurointia, luuttuamista, pölyjen pyyhkimistä, ruoanlaittoa, ylimääräisen ruoan purkittamista ja myöhemmin sen lämmittämistä, hanojen kiillottamista, lakanoiden ja pyyhkeiden vaihtoa, pakastamista, leipomista, tuikkukippojen asettelemista, orkideojen kastelemista, tavaroiden etsimistä ja järjestämistä, jääkaapin siivoamista, huonekalujen rymsteeraamista, sisustuslehtien lukemista, peilien pesemistä ja kausivaatteiden tuulettamista. Kuka olisi lapsena haaveillessaan omasta kodista uskonut, kuinka paljon työtä se teettää.
Minulla ei ole lapsia. Ensimmäistäkään. Edes mahassani. Saati kohdussani.
lauantai 13. kesäkuuta 2015
Himo voi haalistua huolien alle
Eilen uutisissa puhuttiin siitä, kuinka suomalaisten parien -jopa opiskelijoiden, härreguud!- seksielämä on vähentynyt verrattuna johonkin. En nyt muista mihin. Meille yhdellekään työelämässä olevalle kolmekymppiselle pariskunnalle tämä ei ollut kuitenkaan mikään uutinen.
Toden totta, seksi sen kuin vähenee. Mutta katsokaa ympärillemme, niin huomaatte, että toden totta, maailma sen kuin muuttuu. Verrattuna siihen johonkin täällä on koko ajan enemmän kiirettä, stressiä, painetta, väsymystä, huolia, masennusta, hätää, ahdistusta, vaatimuksia, suoritusvelvollisuuksia ja sen sellaisia. Suurempi uutinen mielestäni olisi se, jos pariskunnat tämän kaiken keskellä vain naisivat enemmän ja enemmän.
Meidän elämä ainakin on kaiken tämän työn ja työelämässä pysymisen perässä juoksemisen vuoksi niin kiireistä, stressaavaa ja väsyttävää, että ei peitto tosiaan heilu kovinkaan usein. Meistä kumpikin valitsee useimpina iltoina mielummin käpertymisen yhdessä nukkumaan kuin virittäytymisen seksiaktiin. Jos aamulla ei ehdi, koska pitää mennä töihin, päivällä ei pysty, koska ollaan töissä, illalla ei jaksa, koska on niin väsynyt töistä ja yöllä ei kannata, koska pitää jaksaa taas seuraavana päivänä töihin, herää kysymys, miten kenelläkään on mahdollisuutta ikinä seksin harrastamiseen.
Himo voi varmasti haalistua huolien alle, mutta kyllä myös seksi voi jäädä kiireen jalkoihin. Mahtaakohan tässä olla syy siihenkin, ettei meillä vielä(kään) ole Vauvaa: sitä ei synny ilman seksiä. Ja siihen taas ei ole aikaa.
Toden totta, seksi sen kuin vähenee. Mutta katsokaa ympärillemme, niin huomaatte, että toden totta, maailma sen kuin muuttuu. Verrattuna siihen johonkin täällä on koko ajan enemmän kiirettä, stressiä, painetta, väsymystä, huolia, masennusta, hätää, ahdistusta, vaatimuksia, suoritusvelvollisuuksia ja sen sellaisia. Suurempi uutinen mielestäni olisi se, jos pariskunnat tämän kaiken keskellä vain naisivat enemmän ja enemmän.
Meidän elämä ainakin on kaiken tämän työn ja työelämässä pysymisen perässä juoksemisen vuoksi niin kiireistä, stressaavaa ja väsyttävää, että ei peitto tosiaan heilu kovinkaan usein. Meistä kumpikin valitsee useimpina iltoina mielummin käpertymisen yhdessä nukkumaan kuin virittäytymisen seksiaktiin. Jos aamulla ei ehdi, koska pitää mennä töihin, päivällä ei pysty, koska ollaan töissä, illalla ei jaksa, koska on niin väsynyt töistä ja yöllä ei kannata, koska pitää jaksaa taas seuraavana päivänä töihin, herää kysymys, miten kenelläkään on mahdollisuutta ikinä seksin harrastamiseen.
Himo voi varmasti haalistua huolien alle, mutta kyllä myös seksi voi jäädä kiireen jalkoihin. Mahtaakohan tässä olla syy siihenkin, ettei meillä vielä(kään) ole Vauvaa: sitä ei synny ilman seksiä. Ja siihen taas ei ole aikaa.
perjantai 12. kesäkuuta 2015
PikkuMuru
PikkuMurussa puhutaan siitä, millaista on olla yli kolmekymmentä, naimisissa ja lapseton.
Siihen liittyy paljon kyselyitä, suuri määrä kommentteja, seksiä jolla on tarkoitus, harmitusta, kohteliasta vaikenemista, mahan tuijottelua, määrittelemättömiä haaveita, mielen pahoittamista, yksinäisyyttä, vapauden kokemista, ratkaisujen tekemistä, ulkopuolisuutta, selittämätöntä kaipausta, loputonta toivomista, kuukautisten mukaan elämistä, uudenlaisten kysymysten pohtimista, vitamiinien syömistä, elintapojen pohtimista, jatkuvaa odottamista.
Minä olen yli kolmekymmentä. Mies on yli kolmekymmentä. Eikä meillä silti ole vieläkään Vauvaa. Asiaa pyritään muuttamaan useita kertoja viikossa, mutta mitään fyysistä muutosta ei ole yli puoleen vuoteen tapahtunut.
Vauvan hankkiminen ei olekaan niin helppoa kuin kaikki teininä pelottelivat. Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä ehkäisyä on pitänyt paniikinomaisesti käyttää kaikki nämä pitkät vuodet. Älkää naiset siis suotta huolehtiko, raskaaksi ei tulekaan ekasta kerrasta!
Siihen liittyy paljon kyselyitä, suuri määrä kommentteja, seksiä jolla on tarkoitus, harmitusta, kohteliasta vaikenemista, mahan tuijottelua, määrittelemättömiä haaveita, mielen pahoittamista, yksinäisyyttä, vapauden kokemista, ratkaisujen tekemistä, ulkopuolisuutta, selittämätöntä kaipausta, loputonta toivomista, kuukautisten mukaan elämistä, uudenlaisten kysymysten pohtimista, vitamiinien syömistä, elintapojen pohtimista, jatkuvaa odottamista.
Minä olen yli kolmekymmentä. Mies on yli kolmekymmentä. Eikä meillä silti ole vieläkään Vauvaa. Asiaa pyritään muuttamaan useita kertoja viikossa, mutta mitään fyysistä muutosta ei ole yli puoleen vuoteen tapahtunut.
Vauvan hankkiminen ei olekaan niin helppoa kuin kaikki teininä pelottelivat. Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä ehkäisyä on pitänyt paniikinomaisesti käyttää kaikki nämä pitkät vuodet. Älkää naiset siis suotta huolehtiko, raskaaksi ei tulekaan ekasta kerrasta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)