Ehkä se on vain minun tuttavapiirini, joka säätää lastensa ympärillä ja kaikki muut ovat ihan normaaleja vanhempia. Mutta minähän en tiedä muista vanhemmista kuin näistä, joita tunnen. Ja sitä touhua katsellessani kaivan kiltisti kondomin laatikosta ja mietin vielä hetken.
Jos ihan vain suunnitellaan jotain yhteistä tekemistä/näkemistä johonkin ajankohtaan x, miksi ihmeessä siihen suunnitteluun on vedettävä mukaan lasten ruokailut ja nukkumiset. Siis alustavaan suunnitteluun. Ja niin vahvasti, ettei mistään suunnittelusta enää tule mitään. ”No joo, jos tota syömistä suunnitellaan noin, niin me otetaan sitten omat eväät mukaan. Meidän PikkuTappinen ei syö sellaista. Me syödään niin terveellisesti.” ”No joo, voidaan me siihen osallistua, mutta meidän PikkuTermiitti nukkuu sitten siihen aikaan päiväunet ja meidän täytyy olla silloin autossa tai kotona. Hän ei saa nukuttua muuten.”
Eli antaa olla. Tehdään yhdessä juttuja sitten, kun ne ovat yliopistossa. Paitsi tietysti jos ne ovat juuri silloin tulossa teille syömään terveellisesti ja nukkumaan hyvin.
Toinen jännittävä tilanne on lasten haluamisten kanssa. Totta ihmeessä alle kouluikäinen haluaa vähän kaikkea, mitä sattuu näkemään. Mutta miksi kummassa sille on ostettava ja hankittava kaikkea, mitä se sattuu milloinkin tahtomaan? Miksi sille ei opeteta, että elämässä nyt ei vain saa kaikkea, mitä sattuu tekemään mieli? Vaikka olisi kuinka rikas ja vapaa ja mitä tahansa, jossain vaiheessa elämää tulee eteen tilanne, että haluamaansa ei voi saada: kuollutta läheistä ei saa takaisin, vaikka kuinka haluaisi, USA:n presidentiksi ei pääse, jos on suomalainen, mitä tahansa asuntoa ei pysty ostamaan, jos sen nykyinen omistaja ei vain suostu myymään sitä. Eikö olisi helpompi opettaa ihmiselle pienenä, että tämä on totuus inhimillisessä elämässä? Siis silloin, kun se haluaa vasta karkkia ja nukkeja ja pikkuautoja.
”Me ostettiin nämä pyörät, kun meidän PikkuVilpertti saattaa haluta jonain päivänä ajaa maastopyörällä ja toisena taas tällaisella potkittavalla.” ”Joo, mä ostin meidän PikkuTaaperolle tällaisen pehmon, kun hän niiiin tahtoi sitä kaupassa.” ”Me lähdettiin vähän reissuun, kun meidän PikkuUnelmainen tahtoi nähdä kesän ja aurongon.” ”Ihan niin, nyt me lähdettiin vähän uuteen reissuun, kun meidän PikkuUnelmaisen teki mieli leikkiä lumessa.” ”Niin, katsos kun meidän PikkuVauhtinen halusi hiihtämään, niin me palkattiin sille oma opettaja.” ”Heh, meidän PikkuKultanen tykkää niiiiin paljon eläimistä, että me annetaan sen vetää hännästä niitä kaikkia.”
Eli meille ette ainakaan taida tulla. Meiltä ei saa viedä yhtään lelua kotiin, meidän eläimiä ei saa kiusata, meillä syödään sitä, mitä annetaan eikä meillä voi hajottaa paikkojakaan, vaikka tämä kaikki kuinka kiukuttaisi. Nähdään vaikka teillä. Pikaisesti.
Miksi lapsi ei vain voi elää lapsen elämää? Miksi vanhemmille ei anneta tilaa elää omaakin elämäänsä? Miksi niille lapsille ei aseteta rajoja ja opeteta itsehillintää? Miksi ei voi ajatella järkevästi, vaikka onkin vanhempi?
maanantai 22. helmikuuta 2016
perjantai 19. helmikuuta 2016
Pilattu ystävänpäivä
Nyt vasta pystyn avautumaan pilatusta ja pilalle menneestä ystävänpäivästä. Olin nimittäin itse(kin) siihen syyllinen – ja kyllä hävettää.
Kaikkihan oli tietysti täydellisesti pedattu, kun ystävänpäivä sattui sunnuntaiksi. Levon ja brunssien luvatuksi päiväksi. Mikä täydellinen päivä viettää oman rakkaansa kanssa suloisia hetkiä. Niin moni varmasti tekikin. Niin ole meidänkin tarkoitus tehdä. Mutta jo aamusta kaikki alkoi mennä pieleen.
Mies nukkui pidempään kuin olin suunnitellut. Ehdin siis jo syödä aamiaista. Mutta hyvähän se vain oli, etten sitten ole niin nälkäinen, kun olemme lähdössä brunssille. Mies nukkui tosi paljon pidempään kuin olin kuvitellut. Ehdin kerätä kiukkua.
Mies heräsi. Päätettiin lähteä brunssille. Se paikka, johon piti mennä, olikin jo täynnä. Mies surffasi etsimässä muita paikkoja. En kelpuuttanut yhtään paikkaa. Mies alkoi kerätä kiukkua.
Keitettiin kahvit kotona. Tai mies keitti ja laittoi aamiaista muutenkin. Minä jo mökötin olkkarin sohvalla. Kerrankin sillekin huonekalulle oli jotain käyttöä.
Ryhdyttiin aamiaiselle. Ajattelin, että voimmehan mennä kaupungille lounaalle tai kahville vähän myöhemmin. Ajatukseni eivät näkyneet ulospäin. Katselin kuulemma vain ikkunasta ulos enkä ollut miehestä kiinnostunut. Mies alkoi mököttää.
Tuli sanomista. Tuli sanaharkkaa. Tuli riitaa. Tuli pahaa mieltä, epäsopua ja lisää mökötystä.
Jossain vaiheessa kävin ulkona. Se auttoi vähän. Hymyiltiin ja ryhdyttiin katsomaan jotain leffaa. Voimmehan mennä illalla kaupungille kahville tai syömään.
Tuli uusia riidanpoikasia. Kehkeytyi uusi riita. Tuli itkua, stressiä, kierroksia, kahnausta. Tuli huutoa ja ilkeyksiä. Kumpikaan ei enää mököttänyt. Molemmat istuivat suuttuneena eri puolilla asuntoa.
Tuli ilta. Mentiin sentään yhdessä nukkumaan. Minä nukuin levottomasti. Mies ei nukkunut ollenkaan.
Voimmehan me mennä ensi vuonna ystävänpäivänä kaupungille brunssille, lounaalle, kahville ja illalla syömään. Voimmehan?
Kaikkihan oli tietysti täydellisesti pedattu, kun ystävänpäivä sattui sunnuntaiksi. Levon ja brunssien luvatuksi päiväksi. Mikä täydellinen päivä viettää oman rakkaansa kanssa suloisia hetkiä. Niin moni varmasti tekikin. Niin ole meidänkin tarkoitus tehdä. Mutta jo aamusta kaikki alkoi mennä pieleen.
Mies nukkui pidempään kuin olin suunnitellut. Ehdin siis jo syödä aamiaista. Mutta hyvähän se vain oli, etten sitten ole niin nälkäinen, kun olemme lähdössä brunssille. Mies nukkui tosi paljon pidempään kuin olin kuvitellut. Ehdin kerätä kiukkua.
Mies heräsi. Päätettiin lähteä brunssille. Se paikka, johon piti mennä, olikin jo täynnä. Mies surffasi etsimässä muita paikkoja. En kelpuuttanut yhtään paikkaa. Mies alkoi kerätä kiukkua.
Keitettiin kahvit kotona. Tai mies keitti ja laittoi aamiaista muutenkin. Minä jo mökötin olkkarin sohvalla. Kerrankin sillekin huonekalulle oli jotain käyttöä.
Ryhdyttiin aamiaiselle. Ajattelin, että voimmehan mennä kaupungille lounaalle tai kahville vähän myöhemmin. Ajatukseni eivät näkyneet ulospäin. Katselin kuulemma vain ikkunasta ulos enkä ollut miehestä kiinnostunut. Mies alkoi mököttää.
Tuli sanomista. Tuli sanaharkkaa. Tuli riitaa. Tuli pahaa mieltä, epäsopua ja lisää mökötystä.
Jossain vaiheessa kävin ulkona. Se auttoi vähän. Hymyiltiin ja ryhdyttiin katsomaan jotain leffaa. Voimmehan mennä illalla kaupungille kahville tai syömään.
Tuli uusia riidanpoikasia. Kehkeytyi uusi riita. Tuli itkua, stressiä, kierroksia, kahnausta. Tuli huutoa ja ilkeyksiä. Kumpikaan ei enää mököttänyt. Molemmat istuivat suuttuneena eri puolilla asuntoa.
Tuli ilta. Mentiin sentään yhdessä nukkumaan. Minä nukuin levottomasti. Mies ei nukkunut ollenkaan.
Voimmehan me mennä ensi vuonna ystävänpäivänä kaupungille brunssille, lounaalle, kahville ja illalla syömään. Voimmehan?
maanantai 15. helmikuuta 2016
Kaukoviha
Jos meidän Vauva olisi jaksanut jatkaa minun matkassani, hän syntyisi huhtikuussa. Tai silloin se laskettu aika olisi ollut. Kuten kaikki varmasti hyvin tiedämme, silloin on myös erään Ruotsissa syntyvän jälkeläisen laskettu aika. Tai ainakin niin meille on annettu ymmärtää.
Olen kehittänyt käsittämättömän kaukovihan sitä ihmistä kohtaan, joka sitä tiettyä jälkeläistä odottaa. Vihaan hänen vaatteitaan, puolisoaan, asemaansa, hymyään, hampaitaan, kasvojaan, kävelytyyliään, puhetapaansa – ja kasvavaa vauvamahaansa. Luen kaikki jutut, mitä hänestä kerrotaan. Ja pakahdun kasvavaan vihaani. Hyvä, etten lyö näyttöä.
Tunnen itseni niin aikuiseksi ja tasapainoiseksi näiden tunteideni kanssa. Not. En ole kehdannut kertoa tästä edes miehelleni. Piilottelen tätä tunnetta kaikilta niin kuin aikoinaan kaukorakkautta teemuselännettätoniniemistäjanisievistäjaketänäitänyton kohtaan.
Todennäköisesti loppuelämäni tunnen vihaa ja katkeruutta sitä perhettä kohtaan. Vaikka eihän se ole meiltä pois. Mutta onhan se silti syljettävän epäreilua, että toisista tulee prinsessoja ja äitejä tuosta noin vain. Se lapsi on aina muistutuksena siitä lapsesta, jota me ei koskaan saatu. Hänen kasvussaan joudun seuraamaan sitä, mitä omassa lapsessani en saanut seurata.
Salaa kotona minä tunnen kaukovihaa ja itken muutaman kyyneleen. Mutta vain silloin, kun verhot ovat kiinni ja mies poissa.
Olen kehittänyt käsittämättömän kaukovihan sitä ihmistä kohtaan, joka sitä tiettyä jälkeläistä odottaa. Vihaan hänen vaatteitaan, puolisoaan, asemaansa, hymyään, hampaitaan, kasvojaan, kävelytyyliään, puhetapaansa – ja kasvavaa vauvamahaansa. Luen kaikki jutut, mitä hänestä kerrotaan. Ja pakahdun kasvavaan vihaani. Hyvä, etten lyö näyttöä.
Tunnen itseni niin aikuiseksi ja tasapainoiseksi näiden tunteideni kanssa. Not. En ole kehdannut kertoa tästä edes miehelleni. Piilottelen tätä tunnetta kaikilta niin kuin aikoinaan kaukorakkautta teemuselännettätoniniemistäjanisievistäjaketänäitänyton kohtaan.
Todennäköisesti loppuelämäni tunnen vihaa ja katkeruutta sitä perhettä kohtaan. Vaikka eihän se ole meiltä pois. Mutta onhan se silti syljettävän epäreilua, että toisista tulee prinsessoja ja äitejä tuosta noin vain. Se lapsi on aina muistutuksena siitä lapsesta, jota me ei koskaan saatu. Hänen kasvussaan joudun seuraamaan sitä, mitä omassa lapsessani en saanut seurata.
Salaa kotona minä tunnen kaukovihaa ja itken muutaman kyyneleen. Mutta vain silloin, kun verhot ovat kiinni ja mies poissa.
lauantai 13. helmikuuta 2016
Kun ei vain tiedä, haluaako lasta
En tiedä ketään toista ihmistä, joka olisi tällaisessa tilanteessa: kuukausi toisensa jälkeen kuluu sen miettimisessä, että haluaako lasta vai ei. Tunnen oloni niin ulkopuoliseksi kaikkien lapsellisten ja kaikkien lapsettomien keskellä. Eikä sitä yhtään paranna se, että oikeasti olenkin ulkopuolinen. En kuulu mihinkään porukkaan. Minulla ei ole lapsia. En ole tahattomasti lapseton. En ole päättänyt olla hankkimatta lapsia.
Olen 34-vuotias nainen, joka ei osaa päättää, lisääntyykö vai ei.
Tässä ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin se 24-vuotias minä itse, joka ei osannut päättää, lisääntyykö vai ei – ja jos lisääntyy, niin kenen kanssa. Silloinhan aikaa oli vielä vaikka muille jakaa. Nyt sitä ei ole oikein jaettavaksi enää edes itselleen.
Olin aina kuvitellut, että minulla on elämä paketissa 30-vuotiaana. No, kolmea kuukautta ennen kuin se ikä loppui, pääsin sekä naimisiin että sain vakituisen työpaikan. Omistusasunto minulla oli jo ollut aiemmin, se ei ollut se juttu. Mutta olin kuvitellut, että minulla on omakotitalo ja lapset. Hyvänen aika, kyllähän kaikilla nyt lapset on kolmekymppisenä!
Nyt minä alan olla lähellä kriittistä ikää enkä ole vielä edes osannut päättää, haluanko niitä lapsia ylipäänsä. Miten tämä voi olla mahdollista?!
Joka toinen päivä olen sitä mieltä, ettei näin pahaan maailmaan, jossa kaikki peittyy saasteisiin ja myrkkyihin, jota uhkaa ilmastonmuutos, kuivuus, vesipula ja kaikki muut ongelmat, joka on jo nyt aivan ylikansoittunut, täynnä väkivaltaa, julmuutta, sotia ja kamaluuksia, kannata hankkia enää yhtään uutta ihmistä kärsimään ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että siitä kaikesta huolimatta oma vauva omassa kodissa oman miehen kanssa olisi suurinta onnea, jota ihminen voisi koskaan kokea. Ja kyllähän me pystyisimme tarjoamaan meidän lapsella turvaa, onnea ja hyvinvointia.
Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että lapsi on helpompi saada, jos sitä ei vielä ole olemassa kuin saada pois, jos se jo on olemassa. Siis teoriassa ainakin. Siksi minä edelleen himmailen tämän kanssa.Vaikka näin ei ajattele kukaan muu tässä maailmassa. En ainakaan tiedä ketään muuta.
Tosin kysymys kuuluu, että kun me vuosi sitten yritettiin lasta ihan tosissaan ja alkusyksyllä minä olin ihan oikeasti raskaana, miten minä silloin tiesin ja olin varma?
Olen 34-vuotias nainen, joka ei osaa päättää, lisääntyykö vai ei.
Tässä ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin se 24-vuotias minä itse, joka ei osannut päättää, lisääntyykö vai ei – ja jos lisääntyy, niin kenen kanssa. Silloinhan aikaa oli vielä vaikka muille jakaa. Nyt sitä ei ole oikein jaettavaksi enää edes itselleen.
Olin aina kuvitellut, että minulla on elämä paketissa 30-vuotiaana. No, kolmea kuukautta ennen kuin se ikä loppui, pääsin sekä naimisiin että sain vakituisen työpaikan. Omistusasunto minulla oli jo ollut aiemmin, se ei ollut se juttu. Mutta olin kuvitellut, että minulla on omakotitalo ja lapset. Hyvänen aika, kyllähän kaikilla nyt lapset on kolmekymppisenä!
Nyt minä alan olla lähellä kriittistä ikää enkä ole vielä edes osannut päättää, haluanko niitä lapsia ylipäänsä. Miten tämä voi olla mahdollista?!
Joka toinen päivä olen sitä mieltä, ettei näin pahaan maailmaan, jossa kaikki peittyy saasteisiin ja myrkkyihin, jota uhkaa ilmastonmuutos, kuivuus, vesipula ja kaikki muut ongelmat, joka on jo nyt aivan ylikansoittunut, täynnä väkivaltaa, julmuutta, sotia ja kamaluuksia, kannata hankkia enää yhtään uutta ihmistä kärsimään ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että siitä kaikesta huolimatta oma vauva omassa kodissa oman miehen kanssa olisi suurinta onnea, jota ihminen voisi koskaan kokea. Ja kyllähän me pystyisimme tarjoamaan meidän lapsella turvaa, onnea ja hyvinvointia.
Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että lapsi on helpompi saada, jos sitä ei vielä ole olemassa kuin saada pois, jos se jo on olemassa. Siis teoriassa ainakin. Siksi minä edelleen himmailen tämän kanssa.Vaikka näin ei ajattele kukaan muu tässä maailmassa. En ainakaan tiedä ketään muuta.
Tosin kysymys kuuluu, että kun me vuosi sitten yritettiin lasta ihan tosissaan ja alkusyksyllä minä olin ihan oikeasti raskaana, miten minä silloin tiesin ja olin varma?
perjantai 12. helmikuuta 2016
Vauvahankintoja
Kuten varmasti niin monet muutkin lapsentekoikäiset pariskunnat, myös me olemme tehneet hankintoja ja suunnitelmia vauvaa varten. Vaikka mitään vauvaa ei ole ollut kuin ajatuksissa. Vaikka me olemme ihan järkeviä ja harkitsevia ihmisiä. Vaikka mistään ei ole mitään takeita. Silti.
Meillä on farmariauto. Se on tietysti vähän myös koiria varten, mutta oikeasti noin pienet koirat mahtuisivat takapenkillekin. Mutta jos on vauva ja koirat ja vaunut ja muut tavarat, me tarvitaan farkku. Oikeasti minä ajan sillä autolla töihin ja takaisin. Ypöyksin.
Meillä on ekstrahiljainen astianpesukone. Se ei häiritse yölläkään. Kun sitten lapsen kanssa joutuu pesemään astioita useammin. Oikeasti me tarvitaan sitä konetta noin joka toinen päivä. Ja silloin se ehtii olla päällä silloinkin, kun olemme hereillä.
Meillä on riittävän iso pyykinpesukone. Mahtuupahan vauvan pyykit. Oikeasti me tarvitaan isoa konetta koiranpyyhkeiden vuoksi.
Meillä on perhekokoinen jääkaappi ja sen vieressä perhekokoinen pakastin. Mahtuupahan perheen ruoat, kun kerran viikossa vain käydään isosti kaupassa. Nythän on niin kätevääkin, kun kaupat ovat myöhään auki. Toinen voi jäädä kotiin lapsen ollessa nukkumassa ja toinen käy tehokkaasti kaupassa. Oikeasti siitä jääkaapista on käytössä kolmasosa ja pakastimesta puolet.
Meillä on sohvassa irtopäälliset. On sitten helppo pestä pienten tahmatassujen jäljet. Oikeasti meillä ei koskaan istu kukaan sohvalla.
Meillä on ruokapöytä sekä keittiössä että ruokailutilassa ja niihin katsottuna kokonaisuuteen sopiva lastentuoli. On sitten kiva lapsen kanssa syödä aamiaista aamiaispöydän ääressä ja kattaa kivasti, kun isä tulee töistä kotiin. Oikeasti minä syön itsekseni keittiön tason ääressä samalla, kun selaan konetta.
Meillä on yksi huone sitä varten, että lapsi mahtuu. Yksi kokonainen huone. Oikeasti se on tällä alueella aivan järkyttävän kallis ja tyhmäkin investointi. Kuivatan siellä niitä koiranpyyhkeitä.
Mitä jos eläisikin vain tätä käsillä olevaa elämää ja hetkeä?
Meillä on farmariauto. Se on tietysti vähän myös koiria varten, mutta oikeasti noin pienet koirat mahtuisivat takapenkillekin. Mutta jos on vauva ja koirat ja vaunut ja muut tavarat, me tarvitaan farkku. Oikeasti minä ajan sillä autolla töihin ja takaisin. Ypöyksin.
Meillä on ekstrahiljainen astianpesukone. Se ei häiritse yölläkään. Kun sitten lapsen kanssa joutuu pesemään astioita useammin. Oikeasti me tarvitaan sitä konetta noin joka toinen päivä. Ja silloin se ehtii olla päällä silloinkin, kun olemme hereillä.
Meillä on riittävän iso pyykinpesukone. Mahtuupahan vauvan pyykit. Oikeasti me tarvitaan isoa konetta koiranpyyhkeiden vuoksi.
Meillä on perhekokoinen jääkaappi ja sen vieressä perhekokoinen pakastin. Mahtuupahan perheen ruoat, kun kerran viikossa vain käydään isosti kaupassa. Nythän on niin kätevääkin, kun kaupat ovat myöhään auki. Toinen voi jäädä kotiin lapsen ollessa nukkumassa ja toinen käy tehokkaasti kaupassa. Oikeasti siitä jääkaapista on käytössä kolmasosa ja pakastimesta puolet.
Meillä on sohvassa irtopäälliset. On sitten helppo pestä pienten tahmatassujen jäljet. Oikeasti meillä ei koskaan istu kukaan sohvalla.
Meillä on ruokapöytä sekä keittiössä että ruokailutilassa ja niihin katsottuna kokonaisuuteen sopiva lastentuoli. On sitten kiva lapsen kanssa syödä aamiaista aamiaispöydän ääressä ja kattaa kivasti, kun isä tulee töistä kotiin. Oikeasti minä syön itsekseni keittiön tason ääressä samalla, kun selaan konetta.
Meillä on yksi huone sitä varten, että lapsi mahtuu. Yksi kokonainen huone. Oikeasti se on tällä alueella aivan järkyttävän kallis ja tyhmäkin investointi. Kuivatan siellä niitä koiranpyyhkeitä.
Mitä jos eläisikin vain tätä käsillä olevaa elämää ja hetkeä?
torstai 11. helmikuuta 2016
Mitä jos se jättää?
Jos me ei saada lasta tai jos me päädytään siihen, ettei enää yritetäkään lasta, onko se ihan varmasti molemmille ok-vaihtoehto koko loppuelämän?
Meillä on ihana parisuhde, paljon rakkautta, olemme molemmat korkeamoraalisia ja uskollista sorttia. Meillä on hyvä olla yhdessä, teemme asioita yhdessä, puhumme ja pussaamme ja kun jotain päätämme, pidämme päätöksemme. Meillä on elämässä kaikki hyvin. Alusta asti olemme puhuneet lasten hankinnasta ja siitä, että tämä parisuhde on se ykkösjuttu ja lapset tulevat tähän mukaan, jos tulevat. Mikään ei siis viittaa siihen, että tulevaisuudessa olisi odotettavissa mitään muuta kuin hyviä ja kivoja asioita ja yhdessäolon auvoa.
Meidän parisuhteen pitäisi kaiken järjen, kaiken tunteen ja kaiken tahtomisen perusteella kestää mitä vain. Esimerkiksi lapsettomuus.
Silti minulla on aina välillä sydämessäni kauhun tunne kun tajuan, ettei minulla ole mitään keinoa tehdä mitään, jos mieheni haluaa joskus lähteä elämästäni ja perustaa perheen jonkun muun kanssa. Hänellähän on siihen ihan realistinen mahdollisuus vielä noin parikymmentä vuotta senkin jälkeen, kun minulla ei ole enää mitään toivoa saada lapsia. Siinä tapauksessa lapsettomuus ei olisikaan enää meidän lapsettomuutta. Se olisi minun lapsettomuuttani. Ja hän vain tuntisi tuhlanneensa elämänsä parhaat vuodet minun, lapsettoman kanssa, vaikka halusikin lapsia ja oikean perheen.
Oikeastaan tällä hetkellä on pahinta, mitä pystyn kuvittelemaan, että meidän yhteinen tuska, suru ja päätökset eivät olisikaan meidän yhteisiä, vaan mies jakaisi uuden onnen jonkun toisen kanssa ja minä jäisin täysin yksin maailmaan kaiken keskelle, vailla toivoa.
Mieheni mielestä on täysin järjetöntä ajatella ja puhua tällaista, mutta minä en voi sille mitään, että pelkään. Ja tunnen kauhua.
Minä en kestä, jos se joskus jättää minut. Enkä ainakaan sitä, jos se joskus jättää minut siksi, että meillä ei ole lapsia.
Meillä on ihana parisuhde, paljon rakkautta, olemme molemmat korkeamoraalisia ja uskollista sorttia. Meillä on hyvä olla yhdessä, teemme asioita yhdessä, puhumme ja pussaamme ja kun jotain päätämme, pidämme päätöksemme. Meillä on elämässä kaikki hyvin. Alusta asti olemme puhuneet lasten hankinnasta ja siitä, että tämä parisuhde on se ykkösjuttu ja lapset tulevat tähän mukaan, jos tulevat. Mikään ei siis viittaa siihen, että tulevaisuudessa olisi odotettavissa mitään muuta kuin hyviä ja kivoja asioita ja yhdessäolon auvoa.
Meidän parisuhteen pitäisi kaiken järjen, kaiken tunteen ja kaiken tahtomisen perusteella kestää mitä vain. Esimerkiksi lapsettomuus.
Silti minulla on aina välillä sydämessäni kauhun tunne kun tajuan, ettei minulla ole mitään keinoa tehdä mitään, jos mieheni haluaa joskus lähteä elämästäni ja perustaa perheen jonkun muun kanssa. Hänellähän on siihen ihan realistinen mahdollisuus vielä noin parikymmentä vuotta senkin jälkeen, kun minulla ei ole enää mitään toivoa saada lapsia. Siinä tapauksessa lapsettomuus ei olisikaan enää meidän lapsettomuutta. Se olisi minun lapsettomuuttani. Ja hän vain tuntisi tuhlanneensa elämänsä parhaat vuodet minun, lapsettoman kanssa, vaikka halusikin lapsia ja oikean perheen.
Oikeastaan tällä hetkellä on pahinta, mitä pystyn kuvittelemaan, että meidän yhteinen tuska, suru ja päätökset eivät olisikaan meidän yhteisiä, vaan mies jakaisi uuden onnen jonkun toisen kanssa ja minä jäisin täysin yksin maailmaan kaiken keskelle, vailla toivoa.
Mieheni mielestä on täysin järjetöntä ajatella ja puhua tällaista, mutta minä en voi sille mitään, että pelkään. Ja tunnen kauhua.
Minä en kestä, jos se joskus jättää minut. Enkä ainakaan sitä, jos se joskus jättää minut siksi, että meillä ei ole lapsia.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
Kyllä säkin tarvitset oman pienen
Olemme mieheni kanssa tavanneet kuutisen vuotta sitten. Yhteensä meillä on kolme veljeä, joista siihen aikaan vain yksi oli naimisissa. Kaksi muuta olivat kyllä jo myös hankkineet/saaneet/löytäneet/tavanneet (nykyisen) naisensa. Monella meistä oli opinnot kesken, osa asui vuokralla, tulevaisuus oli useammalla vielä hämärän peitossa.
Nyt kuusi vuotta myöhemmin jokainen meistä on naimisissa, kaikilla on omistusasunto, erilainen määrä velkaa, opinnot päätöksessään ja työpaikka, johon täytyy enemmän tai vähemmän säännöllisesti raahautua. Tulevaisuus on monessa asiassa jo menneisyyttä eikä kukaan enää elä huolettomia aikoja, jolloin asuinpaikoilla, kumppaneilla, säännöllisellä rytmillä, juomisella, jääkaapin sisällöllä tai ensi kesän töillä ei ollut väliä.
Tässä kuudessa vuodessa jokainen kolmesta veljestämme on lisääntynyt (nykyisen) vaimonsa kanssa. Yhteensä lapsia on viisi. Vanhemmistamme on tullut isovanhempia, joilla on lasten kuvat lipastojen päällä. Meistä sisaruksista on tullut tätejä, setiä, enoja ja kummeja, joilla on monenlaisia paineita huomioimisessa ja muistamisessa ja lahjomisessa ja kasvun seuraamisessa.
Kaikilla muilla elämä on mennyt niin kuin kuuluu paitsi meillä. Me emme ole muuttaneet maalle emmekä lähiöön emmekä omakotitaloon. Me emme matkustele velaksi lämpöön talvea pakoon. Me emme ota irtiottoja elämästämme viikonloppumatkojen/ystäväiltojen/mökkeilyn/vanhemmilla olon/juhlimisen merkeissä. Me emme ole saaneet lasta. Me vain olemme kahdestaan, teemme töitä, yritämme huolehtia ikääntyvistä vanhemmistamme, tönötämme siistinä lasten synttäreillä ja pidämme matalaa profiilia huolettomasta arjestamme.
Lähestulkoon aina, kun olen tekemisissä äitini tai appivanhempieni kanssa, saan kuulla, kuinka sinunkin pitäisi saada tuollainen oma pieni. Sä tarvitset sellaisen. Elämä on ihan toisenlaista, kun on lapsi. Sun elämä muuttuu ihan erilaiseksi. Antakaa sille mahdollisuus. Odottakaahan, kun teilläkin on tuollainen. No, älä nyt, kohtahan teilläkin on oma vauva. Ajattele, millaista sitten on, kun teilläkin on oma vauva. Sitten se on ihan erilaista, kun teilläkin on oma vauva. Voi että, milloinkohan teilläkin on oma vauva.
Omavauvaomavauvaomavauvavauvavauvavauvaomaomaoma…
--- Pää kiinni!
Nyt kuusi vuotta myöhemmin jokainen meistä on naimisissa, kaikilla on omistusasunto, erilainen määrä velkaa, opinnot päätöksessään ja työpaikka, johon täytyy enemmän tai vähemmän säännöllisesti raahautua. Tulevaisuus on monessa asiassa jo menneisyyttä eikä kukaan enää elä huolettomia aikoja, jolloin asuinpaikoilla, kumppaneilla, säännöllisellä rytmillä, juomisella, jääkaapin sisällöllä tai ensi kesän töillä ei ollut väliä.
Tässä kuudessa vuodessa jokainen kolmesta veljestämme on lisääntynyt (nykyisen) vaimonsa kanssa. Yhteensä lapsia on viisi. Vanhemmistamme on tullut isovanhempia, joilla on lasten kuvat lipastojen päällä. Meistä sisaruksista on tullut tätejä, setiä, enoja ja kummeja, joilla on monenlaisia paineita huomioimisessa ja muistamisessa ja lahjomisessa ja kasvun seuraamisessa.
Kaikilla muilla elämä on mennyt niin kuin kuuluu paitsi meillä. Me emme ole muuttaneet maalle emmekä lähiöön emmekä omakotitaloon. Me emme matkustele velaksi lämpöön talvea pakoon. Me emme ota irtiottoja elämästämme viikonloppumatkojen/ystäväiltojen/mökkeilyn/vanhemmilla olon/juhlimisen merkeissä. Me emme ole saaneet lasta. Me vain olemme kahdestaan, teemme töitä, yritämme huolehtia ikääntyvistä vanhemmistamme, tönötämme siistinä lasten synttäreillä ja pidämme matalaa profiilia huolettomasta arjestamme.
Lähestulkoon aina, kun olen tekemisissä äitini tai appivanhempieni kanssa, saan kuulla, kuinka sinunkin pitäisi saada tuollainen oma pieni. Sä tarvitset sellaisen. Elämä on ihan toisenlaista, kun on lapsi. Sun elämä muuttuu ihan erilaiseksi. Antakaa sille mahdollisuus. Odottakaahan, kun teilläkin on tuollainen. No, älä nyt, kohtahan teilläkin on oma vauva. Ajattele, millaista sitten on, kun teilläkin on oma vauva. Sitten se on ihan erilaista, kun teilläkin on oma vauva. Voi että, milloinkohan teilläkin on oma vauva.
Omavauvaomavauvaomavauvavauvavauvavauvaomaomaoma…
--- Pää kiinni!
tiistai 9. helmikuuta 2016
Mä oon onnellinen näin
Viikonloppuna minä ja mieheni juteltiin vauvasta ja sen hankkimisesta ja elämästä lapsen kanssa ja lapsettomasta elämästä. Ihan niin kuin jokaisena viikonloppuna. Ja jokaisena arkipäivänä. Tai no, jokaisena sellaisena arkipäivänä, kun olemme molemmat kotona. Mutta siis ymmärsitte pointin: viikonloppu ei ollut mitenkään poikkeava.
Kuitenkin jäin miettimään viikonlopusta yhtä mieheni lausetta. Hän sanoi, että ei kai se lapsi mikään välttämättömyys ole, hän ainakin on onnellinen näin. Tarkoitti siis näin kahdestaan minun kanssani tällaisessa elämässä, mitä me juuri nyt elämme. Hän ei tarvitse onnellisuuteen välttämättä lasta.
Jäin tuota lausetta miettimään. Tajusin, että niin olen minäkin. Minähän olen oikeasti onnellinen tässä elämässä, joka meillä juuri nyt on. Eikä siitä puutu mitään. Onnellisuudesta ei puutu yhtään mitään muuta kuin toisinaan aikaa tehdä mukavia juttuja. Mutta siitä ei siis puutu lasta. Minun onnellisuuteni ei ole riippuvainen siitä, onko minulla lapsi vai ei.
Saattaahan se olla, että lapsi tuo onnea lisää – tai sitten vie sitä. Mutta hän ei ole onnellisuuden puuttuva palanen.
Vou! Mitäs me nyt tehdään?
Kuitenkin jäin miettimään viikonlopusta yhtä mieheni lausetta. Hän sanoi, että ei kai se lapsi mikään välttämättömyys ole, hän ainakin on onnellinen näin. Tarkoitti siis näin kahdestaan minun kanssani tällaisessa elämässä, mitä me juuri nyt elämme. Hän ei tarvitse onnellisuuteen välttämättä lasta.
Jäin tuota lausetta miettimään. Tajusin, että niin olen minäkin. Minähän olen oikeasti onnellinen tässä elämässä, joka meillä juuri nyt on. Eikä siitä puutu mitään. Onnellisuudesta ei puutu yhtään mitään muuta kuin toisinaan aikaa tehdä mukavia juttuja. Mutta siitä ei siis puutu lasta. Minun onnellisuuteni ei ole riippuvainen siitä, onko minulla lapsi vai ei.
Saattaahan se olla, että lapsi tuo onnea lisää – tai sitten vie sitä. Mutta hän ei ole onnellisuuden puuttuva palanen.
Vou! Mitäs me nyt tehdään?
torstai 4. helmikuuta 2016
Menkat
Taas. Niiden ympärillähän tässä pyöritään. Tosin eipä se mikään ihme ole, sillä meillä on ollut sittenkin viime aikoina makuuhuoneessa aika hiljaista ja kylmää.
Hiljaista siksi, että pääasiassa vain minä nukun siellä. Eikä minusta (käsittääkseni) lähde nukkuessani ääntä. Mies on viime ajat nukkunut hotelleissa pitkin Eurooppaa. Toiset pendelöivät vähän kauemmas kuin toiset.
Kylmä siksi, että raikas yöpakkanen tunkee rööristä suoraan sänkyyn. Syynä jotkut ilmanvaihtovirtaukset ja jotain.
Mutta menkat siis alkoivat ja minun kohtuni harmittelee, kun ei taaskaan saanut alkaa kehittää vauvaa. Kuinkakohan monta kertaa sekin on kokenut tämän saman pettymyksen. Ottaen huomioon, että kohdun ainoa tehtävä on kantaa vauvaa, se on kokenut paljon enemmän pettymyksiä tässä asiassa kuin minä. Minähän olen kiinnittänyt menkkoihin tämänkaltaista negatiivista huomiota vasta vuoden, kohtu on vuotanut jo yli kaksikymmentä vuotta.
Tätä puolta en ole muuten (vielä) tullut ajatelleeksikaan: noilla luvuilla kohdun käyttöaika taitaa olla kyllä loppusuoralla. Yli kaksikymmentä vuotta jatkuvaa säätöä ja valumista. Ihme, ettei se ole vielä käpristynyt kokoon vaan pitää yhä toivoa(an) yllä.
Mutta ei siis vauvaa lokakuussa. Silloin, kun olin raskaana, vauva sai käsittääkseni alkunsa yhdynnöistä menkkojen loppupuolella ja heti niiden jälkeen. Mutta voi olla, ettei saa tällä kertaa. Ymmärtääkseni Eurooppa kutsuu siittiöiden kantajaa juuri ratkaisevalla hetkellä.
Saanpahan siis iloita ainakin vielä toisenkin kerran tänä vuonna tästä naiseuden multihuipentumasta.
Hiljaista siksi, että pääasiassa vain minä nukun siellä. Eikä minusta (käsittääkseni) lähde nukkuessani ääntä. Mies on viime ajat nukkunut hotelleissa pitkin Eurooppaa. Toiset pendelöivät vähän kauemmas kuin toiset.
Kylmä siksi, että raikas yöpakkanen tunkee rööristä suoraan sänkyyn. Syynä jotkut ilmanvaihtovirtaukset ja jotain.
Mutta menkat siis alkoivat ja minun kohtuni harmittelee, kun ei taaskaan saanut alkaa kehittää vauvaa. Kuinkakohan monta kertaa sekin on kokenut tämän saman pettymyksen. Ottaen huomioon, että kohdun ainoa tehtävä on kantaa vauvaa, se on kokenut paljon enemmän pettymyksiä tässä asiassa kuin minä. Minähän olen kiinnittänyt menkkoihin tämänkaltaista negatiivista huomiota vasta vuoden, kohtu on vuotanut jo yli kaksikymmentä vuotta.
Tätä puolta en ole muuten (vielä) tullut ajatelleeksikaan: noilla luvuilla kohdun käyttöaika taitaa olla kyllä loppusuoralla. Yli kaksikymmentä vuotta jatkuvaa säätöä ja valumista. Ihme, ettei se ole vielä käpristynyt kokoon vaan pitää yhä toivoa(an) yllä.
Mutta ei siis vauvaa lokakuussa. Silloin, kun olin raskaana, vauva sai käsittääkseni alkunsa yhdynnöistä menkkojen loppupuolella ja heti niiden jälkeen. Mutta voi olla, ettei saa tällä kertaa. Ymmärtääkseni Eurooppa kutsuu siittiöiden kantajaa juuri ratkaisevalla hetkellä.
Saanpahan siis iloita ainakin vielä toisenkin kerran tänä vuonna tästä naiseuden multihuipentumasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)