Nyt vasta pystyn avautumaan pilatusta ja pilalle menneestä ystävänpäivästä. Olin nimittäin itse(kin) siihen syyllinen – ja kyllä hävettää.
Kaikkihan oli tietysti täydellisesti pedattu, kun ystävänpäivä sattui sunnuntaiksi. Levon ja brunssien luvatuksi päiväksi. Mikä täydellinen päivä viettää oman rakkaansa kanssa suloisia hetkiä. Niin moni varmasti tekikin. Niin ole meidänkin tarkoitus tehdä. Mutta jo aamusta kaikki alkoi mennä pieleen.
Mies nukkui pidempään kuin olin suunnitellut. Ehdin siis jo syödä aamiaista. Mutta hyvähän se vain oli, etten sitten ole niin nälkäinen, kun olemme lähdössä brunssille. Mies nukkui tosi paljon pidempään kuin olin kuvitellut. Ehdin kerätä kiukkua.
Mies heräsi. Päätettiin lähteä brunssille. Se paikka, johon piti mennä, olikin jo täynnä. Mies surffasi etsimässä muita paikkoja. En kelpuuttanut yhtään paikkaa. Mies alkoi kerätä kiukkua.
Keitettiin kahvit kotona. Tai mies keitti ja laittoi aamiaista muutenkin. Minä jo mökötin olkkarin sohvalla. Kerrankin sillekin huonekalulle oli jotain käyttöä.
Ryhdyttiin aamiaiselle. Ajattelin, että voimmehan mennä kaupungille lounaalle tai kahville vähän myöhemmin. Ajatukseni eivät näkyneet ulospäin. Katselin kuulemma vain ikkunasta ulos enkä ollut miehestä kiinnostunut. Mies alkoi mököttää.
Tuli sanomista. Tuli sanaharkkaa. Tuli riitaa. Tuli pahaa mieltä, epäsopua ja lisää mökötystä.
Jossain vaiheessa kävin ulkona. Se auttoi vähän. Hymyiltiin ja ryhdyttiin katsomaan jotain leffaa. Voimmehan mennä illalla kaupungille kahville tai syömään.
Tuli uusia riidanpoikasia. Kehkeytyi uusi riita. Tuli itkua, stressiä, kierroksia, kahnausta. Tuli huutoa ja ilkeyksiä. Kumpikaan ei enää mököttänyt. Molemmat istuivat suuttuneena eri puolilla asuntoa.
Tuli ilta. Mentiin sentään yhdessä nukkumaan. Minä nukuin levottomasti. Mies ei nukkunut ollenkaan.
Voimmehan me mennä ensi vuonna ystävänpäivänä kaupungille brunssille, lounaalle, kahville ja illalla syömään. Voimmehan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti