En tiedä ketään toista ihmistä, joka olisi tällaisessa tilanteessa: kuukausi toisensa jälkeen kuluu sen miettimisessä, että haluaako lasta vai ei. Tunnen oloni niin ulkopuoliseksi kaikkien lapsellisten ja kaikkien lapsettomien keskellä. Eikä sitä yhtään paranna se, että oikeasti olenkin ulkopuolinen. En kuulu mihinkään porukkaan. Minulla ei ole lapsia. En ole tahattomasti lapseton. En ole päättänyt olla hankkimatta lapsia.
Olen 34-vuotias nainen, joka ei osaa päättää, lisääntyykö vai ei.
Tässä ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin se 24-vuotias minä itse, joka ei osannut päättää, lisääntyykö vai ei – ja jos lisääntyy, niin kenen kanssa. Silloinhan aikaa oli vielä vaikka muille jakaa. Nyt sitä ei ole oikein jaettavaksi enää edes itselleen.
Olin aina kuvitellut, että minulla on elämä paketissa 30-vuotiaana. No, kolmea kuukautta ennen kuin se ikä loppui, pääsin sekä naimisiin että sain vakituisen työpaikan. Omistusasunto minulla oli jo ollut aiemmin, se ei ollut se juttu. Mutta olin kuvitellut, että minulla on omakotitalo ja lapset. Hyvänen aika, kyllähän kaikilla nyt lapset on kolmekymppisenä!
Nyt minä alan olla lähellä kriittistä ikää enkä ole vielä edes osannut päättää, haluanko niitä lapsia ylipäänsä. Miten tämä voi olla mahdollista?!
Joka toinen päivä olen sitä mieltä, ettei näin pahaan maailmaan, jossa kaikki peittyy saasteisiin ja myrkkyihin, jota uhkaa ilmastonmuutos, kuivuus, vesipula ja kaikki muut ongelmat, joka on jo nyt aivan ylikansoittunut, täynnä väkivaltaa, julmuutta, sotia ja kamaluuksia, kannata hankkia enää yhtään uutta ihmistä kärsimään ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että siitä kaikesta huolimatta oma vauva omassa kodissa oman miehen kanssa olisi suurinta onnea, jota ihminen voisi koskaan kokea. Ja kyllähän me pystyisimme tarjoamaan meidän lapsella turvaa, onnea ja hyvinvointia.
Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että lapsi on helpompi saada, jos sitä ei vielä ole olemassa kuin saada pois, jos se jo on olemassa. Siis teoriassa ainakin. Siksi minä edelleen himmailen tämän kanssa.Vaikka näin ei ajattele kukaan muu tässä maailmassa. En ainakaan tiedä ketään muuta.
Tosin kysymys kuuluu, että kun me vuosi sitten yritettiin lasta ihan tosissaan ja alkusyksyllä minä olin ihan oikeasti raskaana, miten minä silloin tiesin ja olin varma?
Hmm.. ymmärrän kyllä sinua. Minulle oli tavallaan ollut aina selvää, että jossain vaiheessa elämässäni, kunhan olen löytänyt rakkaan ihmisen ja olemme menneet naimisiin, haluamme lapsia, ainakin kaksi, mieluummin kolme. Myöskin ajattelin, että kolmekymppisenä minulla on nämä asiat: aviomies, lapsia, omakotitalo, vakituinen työpaikka jossa viihdyn. No, kolmekymmentä täyttäessäni olin naimisissa, mutta ei ollut lapsia yrittämisestä huolimatta, asuimme vuokralla tosi pienessä asunnossa, tein sijaisuuksia mutta pitkäaikaisia kylläkin ja ehkä jopa omasta halustani en ollut vakityössä.
VastaaPoistaKoska elämä tuntui kuitenkin onnelliselta myös kahdestaan, mietin usein noita samoja asioita kuin sinä, juurikin maailman pahuutta, ja myös koulukiusaamista, kaikkia sairauksia mitä nykyään on. Sitä, että jos saisimme lapsen, hänen elämänsä olisi mielestäni haasteellisempaa kuin oma elämäni on ollut. Haave kolmesta lapsesta oli haudattu jo ajat sitten, se tuntui jopa huvittavalta. Sitten kuitenkin se murhe, kun lasta ei meille kuulu ja kaikille muille niitä tuntui siunaantuvan, pakotti ajattelemaan, että taidan sittenkin haluta päästä äidiksi, kaikista peloistani huolimatta. Ehkäpä oman lapsemme kanssa voisimme kokea elämän varmastikin aivan uudella tavalla, ei pelkästään pahuuden näkökulmasta. Niinpä sitten lapsettomuuden syy tutkittiin ja kävimme hoidot läpi ja nyt odotamme saapuvaksi omaa lasta. Tällä hetkellä en osaisi kuvitella elämän olevan toisin. Matkalla on ollut tarkoituksensa, niin varmasti sinunkin matkallasi mihin ratkaisuun ikinä päädytkään.
Kiitos kommentistasi! Tuota minäkin olen miettinyt, että sen lisäksi, että lapsen vuoksi joutuu elämässä pelkäämään paljon enemmän kuin ilman häntä joutuisi, hänen vuokseen ja kanssaan maailma myös näyttäytyisi uudella, paremmalla tavalla. Jos kukaan ei uskaltaisi hankkia lapsia, ihmisiä ei pian olisi ollenkaan.
PoistaMyös minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa: näillä erilaisilla pohdinnoilla ja erilaisilla mutkilla, mitä elämä tuo mukanaan.
Iloa elämääsi!
Meillä pian 10v yhteistä taivalta takana, vajaa 2v sitten annettiin lapselle lupa tulla. Ennen yrityksen aloitusta mulla tuli kovat oviskivut aivan puskista(en ikinä käyttänyt hormoniehkäisyä..) jo puoli vuotta yrityksen aloituksesta, gyne laittoi lähetteen leikkaukseen koska epäili endoa ja kivut kovenivat kuukausi kuukaudelta. Leikkauksessa poistettiin endoa, olin puoli vuotta sen jälkeen vaihdevuosilla. Nyt suosittelevat hoitoihin lähtemistä. Mutta olemme päättäneet että elämme kaksin jos ei lasta luomusti tule. Nyt viimeiset puoli vuotta ollut sellainenn tunne, että elämä on ihanaa kaksin. En kyttää kiertopäiviä, eikä kuukautisten alkaminen enää masenna. Meillä on molemmilla hyvät vakituiset työt ja voidaan mennä lomalle mihin halutaan ja ostaa mitä halutaan. Me nautitaan elämästä näin. Toivottavasti tekin löydätte teille sopivan suunnan<3
VastaaPoistaHei ja kiitos viestistäsi! Kuulostaa hienolta, että olette löytäneet sellaisen ratkaisun ja elämäntavan, joka on teille sopiva. Olen iloinen puolestanne!
PoistaHyvää kevään jatkoa!
Itselläni kysymys lapsensaamisesta on ajankohtainen. Se on sitä vasta nyt 36-vuotiaana, koska vasta nyt olen sopivassa parisuhteessa. Mutta asia askarruttaa. Gyne sanoi minulle viimeksi, että jos lapsia haluatte, pitäisi ruveta toimeen NYT. Ja minä tiedän kyllä kaikki biologiset faktat. Toisaalta minua huolestuttaa taloudellinen selviäminen; teen pätkätöitä ja pk-seudulla asuminen on kallista.
VastaaPoistaToinen juttu on se, että monet lapselliset puhuvat vanhemmuudesta jotenkin tosi negatiiviseen sävyyn. Tosi usein kuulee puhuttavan siitä, ettei enää pääse tekemään omia juttuja eikä matkustelemaan, tai unet ovat vähissä ja lapsi vaan huutaa. Mikä ihme on se syy, että kukaan siis edes haluaa lapsia, jos se perhe-elämä kerran on niin kamalaa? Tarkoitan ehkä ennemminkin, miksi tuo kurja sävy? Minä tarvitisisin nyt vahvistusta siihen, että kyllä se äidinrakkaus tulee ja kyllä, vanhemmuus on elämää rikastuttavaa. Kun ei ole kokemusta, ei voi näitä etukäteen tietää. Etenkin kun olen itse kasvanut yksinhuoltajaperheessä ja vertailut eivät ihan vastaa kahden vanhemman tilannetta joka nyt itselläni olisi. Mikä meidän asenneilmapiirissämme on vialla??
Heippa ja kiitos kommentistasi!
PoistaMinä olen pohtinut noita ihan samoja juttuja: kuinka selvitä taloudellisesti ja voiko se tosiaan olla niin, että vanhemmuus on niin kamalaa kuin sen kerrotaan olevan. Mutta olen kuullut myös kolme lohdullista ajatusta vanhemmuudesta: ei koskaan ole ollut niin paljon iloa elämässä kuin lasten jälkeen, ei koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta kuin lapsiaan kohtaan eikä enää tarvitse miettiä samalla tavalla elämän tarkoitusta. Minä olen yrittänyt tarttua näihin!
Vanhemmuus ei ole kamalaa. En ymmärrä miksi sellaiset ihmiset lapsia hankkivat, jotka kokevat vanhemmuuden kamalaksi. Minun kolme lastani ovat tuottaneet minulle suunnattomasti iloa ja onnea. Ikinä en pohtinut haluanko äidiksi vai en. Halusin. Jos liian paljon pohtii ja jahkailee, niin ehkä elämä on parempaa kahdestaan.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Onpa hienoa kuulla, että sinä olet tiennyt ihan varmasti, että haluat äidiksi ja äitiys on sinulle iloa ja onnea! Nauti siitä, sillä se on käsittääkseni aika harvinaislaatuista.
PoistaEn osaa sanoa, onko meidän elämä parasta kahdestaan vai millaisella kokoonpanolla. Mutta ainakin näin se on hyvää.
Löysin blogisi vasta ja olen sen jo melkein kahlannut läpi. Olisin voinut kommentoida melkein jokaiseen postaukseen, että TÄMÄ, näin minäkin juuri ajattelen, mutta ehkä tällä hetkellä fiilis on eniten TÄMÄ. Olen aina ajatellut haluavani lapsia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä epävarmemmaksi tulen asiasta. Haluaisin vielä viettää aikaa kahden mieheni kanssa, mutta toisaalta tiedostan, että yli kolmekymppisen olisi jo syytä päättää. Takana on yksi keskenmeno tässä keväällä ja sen jälkeen kaikki muuttui. Kokemus oli maailman surullisin ja ensin ajattelin, etten koskaan enää halua yrittää uudelleen ja käytimme ehkäisyä tässä välissä. Nyt raskauteen on mahdollisuus ja tarkkailen päivät pitkät kehoni tuntemuksia ja odottelen kuukautisia, enkä tiedä odotanko niiden alkua todella paljon vai romahdanko täysin niiden alettua.
VastaaPoistaKiitos näistä mahtavista teksteistä!