perjantai 25. marraskuuta 2016

Koiran kuolema

Meidän toinen koira on poissa. Se jouduttiin lopettamaan koiran elämässä pitkäaikaisen sairauden vuoksi.

Olen niin rikki.

Tuntuu, ettei voi olla mahdollista, kuinka paljon näitä luopumisia mahtuu muutamaan vuoteen. Olen parin-kolmen vuoden aikana menettänyt kaksi vauvaa, yhden läheisen ihmisen perheestä (ei kuitenkaan kuoleman kautta), kesäviettopaikan, kestänyt pahoja pettymyksiä työ- ja opiskeluprojekteissa, joihin olen panostanut valtavasti ja nyt tämän koiran, joka on jakanut koko aikuisikäni. Lisäksi on ollut vaikka mitä muuta stressiä.

En jaksa enää. Olen aivan turta. Vain suoritan asioita, joita on pakko.

En jaksa enää luopua. Milloin on lupa luovuttaa?

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Lapsetonta elämää

Tämän vuoden keskenmenon jälkeen päätin, että koska lapsenteko ei onnistu, keskityn muihin juttuihin. Kuluneen syksyn aikana se on onnistunutkin aika hyvin. Elämässä voi olla paljon mukavaa, vaikka olisi lapseton.

Tänä syksynä olen

*käynyt paljon punttiksella ja keskittynyt kehittämään takapuoleni lihaksia. Tulokset eivät ainakaan toistaiseksi ole ulkonäöllisesti näkyviä, mutta tunnen selvästi olevani vahvempi – ja jaksan kyykätä koko ajan suuremmilla painoilla.

*ryhdistäytynyt vieraiden kutsumisessa. Meillä on parhaimmillaan käynyt vieraita useampana päivänä viikossa. Se ei ole meille kovinkaan tavallista, mutta nyt olen nauttinut siitä; onhan meidän ympärillämme kuitenkin ihmisiä, vaikka ei olekaan lasta.

*hakeutunut opiskelemaan uutta ammattia. Se vaatii vähän esivalmisteluja ja lisäopintoja, mutta projekti on aloitettu ja olen siitä innoissani. Tietysti tulevaisuudessa töiden, opiskelujen ja vauvan yhdistäminen kuulostaa haastavalta, mutta olen päättänyt olla murehtimatta sitä nyt. Jos tulee vauva, se asia ratkeaa jotenkin.

*sisustanut kotia vain meille kahdelle. Ei enää niin paljon sen miettimistä, mihin vauva sopii vaan enemmän sen miettimistä, mihin me aikuiset sovimme.

*käynyt viinillä keskellä viikkoa, valvonut myöhään, tehnyt spontaaneja juttuja. Ihan vain siksi, että minä voin. Koska minähän olen lapseton. Eli vapaa. Eli voin tehdä mitä haluan.


Selvästi elämää on myös lapsettomuuden ulkopuolella. Uskokaa tai älkää.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Lisääntymisen helppous

Tässä lapsettomuudessa jotenkin käsittämättömin asia on se, kuinka normaalista jutusta on kysymys – ja kuinka se ei vain meiltä onnistu.

Kaikki luonnollista elämää viettävät eläimet kykenevät lisääntymään. Monenlaiset ihmiset kykenevät lisääntymään. Maailmassa on ihmisten toimesta lisäännytty kymmeniätuhansia vuosia. Aivan kaikenlaisissa olosuhteissa. Kasvit kykenevät lisääntymään. Vankeudessa elävät eläimet kykenevät lisääntymään. Päihteitä käyttävät henkilöt kykenevät lisääntymään. Kastemadotkin kykenevät lisääntymään.

Mutta me emme kykene lisääntymään. Ei auta, vaikka on yliopistotutkinnot. Ei auta, vaikka on rakastavat perheet taustalla. Ei auta, vaikka on rahaa pankkitilillä. Ei auta, vaikka on upea parisuhde. Ei auta, vaikka on hyvät työpaikat. Ei auta, vaikka on kaikki valmiina lasta varten.

Lisääntyminen ei vain onnistu meiltä. Miten se voi olla mahdollista?!

perjantai 18. marraskuuta 2016

35 vuotta

Olen tämän syksyn aikana saavuttanut maagisen 35 ikävuoden. Olen ollut kriisissä sen vuoksi. En kriiseillyt kolmeakymppiä, mutta tämä kolmeviisi on nyt paha.

Olen jo silloin kauan sitten, kun lapsiasia ei ollut ajankohtainen eikä miehestänikään ollut mitään tietoa, ajatellut, että 35 on viimeinen määräaika saada lapsia. Tässä sitä nyt ollaan kolmevitosena ilman lapsia keskellä sellaisia syövereitä, joita ei oikein pysty käsittämäänkään.

Jos nyt saisin lapsen, olisin 55-vuotias, kun se on parikymppinen. Jos nyt saisin lapsen, olisin vielä suhteellisen järkevän ikäinen ensisynnyttäjä. Jos nyt saisin lapsen, ehtisin saada ehkä toisenkin ennen neljääkymppiä. Jos nyt saisin lapsen, kaikki riskit eivät olisi vielä kamalan korkeita.

Vaikka kyllä ne ovat. Kaikki riskimittarit alkavat jo näyttää punaista.

Nyt olen sen ikäinen, että tulen olemaan aina yksi vanhimmista äideistä.

Nyt olen sen ikäinen, että todennäköisyys saada sairas tai vammainen lapsi on huomattavasti kohonnut.

Nyt olen sen ikäinen, että lapsettomuuttani ihmetellään.

Nyt olen sen ikäinen, että sääli katseista ei ole kaukana.

Nyt olen sen ikäinen, että hoidoilla ja adoptiolla ja muilla keinoilla saada lapsi ei ole enää kovinkaan kauaa aikaa odottaa.


Minä olen 35 vuotta. Ja minulla on ihan kamala hätä siitä.


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Hormonisysteemi sekaisin

Minulla on ollut keskenmenosta tähän asti elimistö hormonisysteemin osalta sekaisin. Nyt vihdoin on tullut ensimmäiset kuukautiset sitten kesäkuun alun.

Ensimmäisen keskenmenon jälkeen minun elimistöni toimi toisin. Silloin kuukautiset tulivat kuukauden päästä keskenmenosta. Gynekologi sanoikin, että voi olla, että elimistö ikään kuin tulkitsee keskenmenon menkoiksi ja kuukautiset alkavat heti tulla säännöllisesti. Näin siis tapahtui.

Nyt toisella kerralla ei enää tapahtunutkaan samoin.

Noin kuukauden ajan keskenmenon jälkeen minulla tuli vähän verta melkein joka päivä. Sen jälkeen verta on tullut pikkuisen aina välillä. Nyt tuli sitten ne ensimmäiset kuukautiset. Vaikka nekin olivat jotenkin erilaiset kuin menkkani yleensä: niukemmat ja lyhyemmät.

Minulla on ollut säännöllinen kuukautiskierto varhaisteini-iästä lähtien. Ihan loistavaa, että sekin nyt prakaa ja saan jännittää, miten tästä eteenpäin.

Kolminkertainen hurraa-huuto vain tälle paskalle vauvantekoprojektille.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Isänpäivä

Meillä isänpäivä meni kätevästi ohi muissa puuhissa. Emme tavanneet omiakaan isiämme, sillä olemme olleet niin kiireisiä koko viikonlopun. Oikeastaan ihan hyvä, että päivä meni ohi muissa puuhissa.

Mieheni on niin rationaalinen, että hän ei juurikaan pohdi tunteellisesti sitä, ettei hänelle ole suotu lasta, vaikka suunnilleen kaikille muille on. Niinpä hän ei tällaisina merkkipäivinäkään ole millänsäkään, vaan ottaa ne tyynesti vastaan sellaisina kuin ne ovat tullakseen. Se ei tarkoita sitä, etteikö tämä lapsijuttu olisi hänelle tärkeä asia. Mutta hän vain on luonteeltaan sellainen.

Minä olenkin sitten toista maata. Eilisen välttelin kuulemasta ja kohtaamasta kaikkea isä- ja perhehehkutusta. Vaikka kaikille hyville isille isänpäivän suonkin, en halua olla sitä riemua kovin läheltä katsomassa.

On vaikea hyväksyä ajatusta, ettei vanhemmuus ole välttämättä tarkoitettu meitä varten ollenkaan.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Käsittämätön tyhjyys

Usein havahdun siihen tosiseikkaan, että olen kahtena kesänä ollut oikeasti raskaana. Että meille on todella ollut syntymässä ihan oikea vauva. Meistä on ollut tulossa perhe, jossa olisi isä, äiti ja lapsi. Meistä kahdesta, jotka olemme tässä.

Tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut jollekulle muulle.

Kirjoittaessani tätä blogiakin minut valtaa usein sama tunne siitä, että tämä tapahtuu jollekulle toiselle. Ihan kuin kirjoittaisin fiktiota, joka on tapahtunut toiselle naiselle toisessa elämässä. Ihan kuin tämä olisi vain sellainen lapsettomuusblogi, jota minä seuraan ulkoapäin.

Ja sitten taas havahdun siihen, että tämä ihan oikeasti on minun elämääni. Ihan oikeasti minä olen ollut kaksi kertaa raskaana. Ihan oikeasti minä olen saanut kaksi kertaa keskenmenon. Ihan oikeasti minä olen menettänyt kaksi kertaa ihan oikean lapsen.

Kaksi keskenmenoa on niin paljon pahempaa kuin yksi. Tähän sisältyy niin paljon enemmän toivottomuutta, pelkoa ja epätoivoa. Tämä tuntuu niin paljon lopullisemmalta. Kaksi keskenmenoa on niin paljon enemmän lapsettomuutta kuin yksi keskenmeno tai muutaman kuukauden yrittäminen.


Meidän kodissamme ja minun sydämessäni on käsittämätön tyhjyys. Se nyt ainakin on ihan oikeasti totta.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Pyhäinpäivänä

Rakastan näitä yhteisöllisiä hetkiä, kun suunnilleen koko kansa tekee samoja asioita: seuraa lätkän mm-kisoja, arvostelee linnanjuhlia, hiljentyy jouluun, kännää mökeillään, viettää vappua, stressaa syksyn alusta, puhuu vain lomista, lähtee kylpylään hiihtolomaksi, tunkee ruokakauppoihin – tai vie kynttilöitä haudoille pyhäinpäivänä.

Minun lapsuudenkodissani haudalla käyminen on aina ollut perinteenä. Niin se on myös minulla. Vaikka kaikkien sukulaisten haudoille ei ehdikään yhtenä päivänä käymään, voi kynttilän sytyttää jossain ja ajatella heitä.


Tänään sytytän kynttilän myös niille kahdelle pienelle, joita en koskaan saanut pitää sylissäni. Rukoilen, että joku pitää heistä huolen, vaikka minä en saanutkaan sitä tehdä.

torstai 3. marraskuuta 2016

Raskausmahat

En tiedä teistä, mutta minun tekee toisinaan ihan fyysisesti pahaa, kun näen raskausmahaisia äitejä.

Olen oppinut tunnistamaan raskaana olevat jo kaukaa kävelytyylistä. Tiedän, että joku on raskaana, vaikka näkisin vain hänen selkänsä. Tiedän, että joku on raskaana hänen istuma-asennostaan. Silmiltäni ei kerta kaikkiaan jää enää huomaamatta, jos joku on raskaana.

(Uskoakseni näen raskaana olevia naisia myös siellä, missä heitä ei ole. Mutta se on toinen asia.)

Välttelen katsomasta heihin. En kestä heidän kasvojaan, en silmiensä ilmettä. En pysty katsomaan myöskään heidän seurassaan olevaa miestä. Se onnellisuuden, omistajuuden, ylpeyden ja sisäisen hehkun katse, jonka mies luo raskaana olevaan naiseensa, on jotain sellaista, mitä lapsettomat eivät ikinä pysty tavoittamaan.

Päivänä muutamana näin pariskunnan istumassa kahvilassa. He pitelivät toisiaan kädestä. Nainen oli raskaana. Äkkiä hän alkoi tunnustella vatsaansa, laski sille kätensä ja hymyili. Mies huomasi tämän. Hänkin alkoi katsella naisen vatsaa, hymyili, naurahti vähän. Ilmeisesti vauva potki mahassa tarmokkaasti. Sitä en enää nähnyt, sillä lähdin pois.


Minä katson raskaana olevien naisten ja heidän miestensä sekä niiden kaikkien erimallisten ja -kokoisten mahojen ohi. Minä en kestä heitä – enkä niitä.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Terapian tarpeessa

Raskautumisprosessi ei ole saanut aikaan sitä, mitä olisi pitänyt, mutta muita asioita kylläkin. Olen esimerkiksi käynyt elämäni ensimmäistä kertaa psykologin juttusilla. En edes tiennyt, että sellainenkin palvelu voi kuulua työterveyshuoltoon. Mutta niin vain näyttää kuuluvan.

Varasin ajan psykologilta (tai siis kävin työterveyslääkärillä, joka kirjoitti lähetteen, mutta kuitenkin) alun perin pomoni vinkistä. Hän oli sitä mieltä, että se voisi olla minulle hyväksi. Ehkäpä hän pelkäsi laskevan työtehon puolesta ja arveli, että muutama käynti psykologilla tulee halvemmaksi. Oli miten oli, siellä olen nyt joka tapauksessa istunut.

En ole ennen ymmärtänyt, mikä ihmeellinen vaikutus sillä on, että käy jonkun luona puhumassa. Mutta nyt ymmärrän! Miten naurettavan ihanan narsistiselta tuntuu, että joku ihminen on varattu tunnin ajaksi vain kuuntelemaan minua. Hänellä ei ole mitään oikeutta sanoa mitään omia asioitaan (ellei nyt perspektiiviksi omille jutuilleni) vaan hänen tulee vain kuunnella minua. Ja minä saan puhua mitä tahansa haluan. Voin selittää laveasti tai vähän tai poukkoilevasti tai säntillisesti. Valta on minulla. Äänessä olen vain minä ja keskiössä vain minun asiani ja ajatukseni.

Olen tullut psykologin luota suoraan sanottuna vähän päihtyneissä fiiliksissä; leijunut kevyesti maan pinnan yläpuolella ja tuntenut, että kaikki on hyvin ja elämä mahdollisuuksia täynnä. Vielä on yksi kerta jäljellä. Aion ottaa siitä kaiken päihdyttävän irti.

Suosittelen kokeilemaan. Minä ainakin olin selvästi terapian tarpeessa.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Kulta, ei nyt

Lapsettomuuteen liittyy myös se hankala asia, että se kaikki liittyy olennaisesti seksiin. Aina, kun puhutaan lapsettomuudesta, puhutaan tavallaan myös seksistä. Vaikka harvemmin kukaan siitä suoraan puhuukaan. Ainakaan minun elämänpiirissäni.

Koska siis jos ei se aikaisemmin ole tässä blogissa tullut esille, raskautumisen yrittämisessä seksi on ihan olennaisessa roolissa.

Tämän toisen keskenmenon jälkeen olen harrastanut seksiä mieheni kanssa muistaakseni viisi kertaa. Ja keskenmenostahan on aikaa kaksi kuukautta. Sillä tahdilla ja tällä iällä mahdollisuus tulla raskaaksi on tietysti olemattoman pieni. Mutta emme kai anna sen olla mikään selitys lapsettomuudelle!

(Vaikka nyt on kyllä selvyyden vuoksi sanottava, että kaksi kertaa me olemme käyttäneet kondomia ja kondomien loppuessa loput kerrat Väestöliitonkin varmasti suosittelemaa turvallista ehkäisytapaa, keskeytettyä yhdyntää. Emme siis ole toden teolla edes yrittäneet raskautta.)

Seksi tuntuu jotenkin niin turhalta: se ei tuota lasta, jota varten se on olemassa, joten miksi sitä sitten olisi ollenkaan. Myös ajatus uudesta raskaudesta tuntuu tällä hetkellä ihan mahdottomalta. Pääni ei todellakaan kestäisi sitä nyt.

Lopputulemana meillä on käytössä jokaisen (pieleen menevän) parisuhteen pettämätön kulta, ei nyt –taktiikka.


Onneksi mieheni on hyvin ymmärtäväinen – ja niin kiinni työssään, ettei ehkä itsekään muista koko seksiasiaa.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Viimeinen lenkki sukupolvien ketjussa

Olin kävelyllä koiran kanssa. Potkin kauniita syksyn lehtiä. Katselin muita ihmisiä. Vanhoja ja lapsia, vanhempia ja teinejä. Kaikilla oma elämänsä. Jokaisella oma tarkoituksensa.

Mikä on sellaisen ihmisen elämän tarkoitus, joka on viimeinen lenkki oman perheensä sukupolvien ketjussa?

Lapsettoman täytyy olla pirun hyvä työssään tai todella varakas, että niistä voi saada elämäänsä tarkoituksen. Vanhempien ei tarvitse kuin olla olemassa, niin hänen elämänsä tarkoitus on täytetty häntä seuraavien sukupolvien muodossa.

Helvetin epäreilua.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Kun työtoveri lastansa näytti

Meillä oli tässä päivänä muutamana klassinen tilanne työpaikalla: äitiyslomalla oleva työtoverini toi pienen nyyttinsä kaikkien ihailtavaksi kahvihuoneeseen. Hän itse luonnollisesti loisti onnea ja äitiyttä hyvin madonnamaisella tavalla. Kaikki oli mennyt hyvin eikä hän ollut yhtään kaivannut töihinkään takaisin. Nyytin kanssa päivät kuluivat joutuisasti ja pieni oli oppinut jo vaikka mitä. Äidillä oli tietysti vielä paljon opeteltavaa.

Ja me kaikki huokailtiin ihastuneina vieressä. Piltti oli punaposkinen ja kukoistava. Neuvoja muilta äideiltä sateli. Jokainen mietti omaa äitiyslomahetkeään tai vaimonsa vastaavaa – tai haaveili edess olevasta sellaisesta. Itse pomokin oli saapuvilla hauskoja puhumassa ja vauvaa hehkuttamassa.

Kaikki oli siis juuri niin kuin sellaisissa tilanteissa aina on. Meillä on suhteellisen iso työyhteisö ja sen vuoksi näitä tilanteita on useampikin vuodessa. Joten olemme tottuneita vauvahehkuttajia ja vanhemmuuspuhujia.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minun oli vaikeaa olla tilanteessa läsnä. Itse asiassa yllättävän vaikeaa. Luulin, että se menee ihan lunkisti rutiinilla. Mutta huomasin pakenevani paikalta ensimmäisen tilaisuuden tullen.

En nyt ihan vessaan itkemään, mutta jotain sinne päin.

torstai 13. lokakuuta 2016

Onneksi meillä ei ole oikeaa elämää

Olen elänyt varhaisteini-ikään asti omakotitalossa ydinperheessä ja jotenkin kai sitä kautta aina ajatellut, että niin oikeasti kuuluu elää. Kaikki muut tavat elää ovat vain valmistautumista siihen oikeaan elämään oman miehen, omien lasten ja omien eläinten kanssa omassa omakotitalossa, josta lähdetään kesällä mökkeilemään omalle kesämökille.

Muutimme jokin aika sitten. Se oli ennen keskenmenoja. Niin kuin niin monessa aikaisemmassakin muutossani ajattelin paljon sitä, että nyt hankitaan se omakotitalo ja aloitetaan oikea elämä. Katselimmekin monia, teimme jopa tarjouksia. Huolellisen harkinnan tuloksena päädyimme kuitenkin lopulta kerrostaloasuntoon.

Onneksi meillä ei ole omakotitaloa! Mitä ihmettä me olisimme tehneet kahdessa sadassa neliössä, kolmessa kerroksessa ja neljässä makuuhuoneessa. Tämä kerrostaloasuntokin on meille kahdelle liian suuri. Mutta tämä ei sentään jatkuvasti muistuta siitä, että huoneet pitäisi täyttyä lapsista. Tämä on kahden aikuisen koti. Ihan vielä minusta ei tunnu siltä, että tämä on oikeaa elämää. Mutta olen kovasti matkalla kohti sen tiedostamista.

Lapsettomuus kasvattaa ihmistä yllättävän paljon. Kuten nyt tajuamaan tämän, kuinka ihmeellisistä asioista sitä voi tulla elämässään kiitolliseksi.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Itsekkäät lapsettomat

Lapset, vanhemmuus ja lapsettomuus tuntuvat olevan kaikista eniten mielipiteitä herättäviä ja jakavia asioita. Ymmärrettävästi. Onhan meihin ihmisiin koodattu ajatus siitä, että meidän pitää lisääntyä - ja että me haluammekin lisääntyä. Nykymaailmassa lisääntyminen ja suvun jatkaminen eivät vain ole niitä sanoja, joita käytetään. Nykyisin me toivomme lapsia, haluamme perheen, odotamme omia pieniä. Mutta kyllä kai biologia siinä taustalla jyllää, olivat sanat mitä tahansa.

Siinä mielessä on siis ihan ymmärrettävää, että lapsettomat ihmiset herättävät ajatuksia, tunteita ja puheita. Me olemme jotenkin ulkona siitä kuviosta, johon vanhemmuus ja lapset liittyvät. Ja kuitenkaan meitä ei voi täysin sivuuttaa ja unohtaa. Meidät on pakko ottaa huomioon perheenjäseninä, sukulaisina, ystävinä, työtovereina, harrastuskavereina, yhdistysihmisinä. Pelkällä olemassaolollaan lapsettomat alleviivaavat lapsen saaneita. Eivätkä aina pelkästään myönteisellä tavalla. Usein kai on niin, että käytännön arjessa ja kaiken kiireen keskellä monikaan vanhempi ei muista kaikkea sitä hyvää ja ihanaa, mitä lapset hänen elämänsä kokonaisuuteen tuovat. He näkevät vain niitä kielteisiä asioita. Läsnä olevissa lapsettomissa aikuisissa on konkreettisesti näkyvissä kaikki se, mitä lapselliset kaipaavat: oma aika, vapaus, hyvät yöunet, aikuisten maailma, usein taloudellinen turvallisuus. Se lienee yksi syy, miksi lapsettomat ovat niin hankalia tuttavia.

Useinhan ollaan sitä mieltä, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Meillä on jotain sellaista, jota lapsellisilla ei ole, mutta jota he haluaisivat. En ole koskaan kuullut kenenkään suusta sellaista väitettä, että lapselliset ovat itsekkäitä, koska heillä on jotain, mitä he ovat halunneet ja saaneet. Ja mitä me lapsettomat emme ole saaneet.

Lapsettomien itsekkyys on sitä, että ei jatketa sukua, ei tehdä yhteiskuntaan lisää veronmaksajia, ei ajatella ihmiskunnan tulevaisuutta eikä ollenkaan huolehdita siitä, kuka pesee meidän pyllymme vanhainkodeissa.

Mutta eikö lapsellisten itsekkyys ole sitä, että nimenomaan tehdään maailmaan lisää ihmisiä puhtaasti siitä syystä, että itse halutaan lapsia, vaikka tämä pallo ei pysty elättämään meitä nykyisiäkään?

Jos objektiivisesti, isossa mittakaavassa ajatellaan, ovatko fiksut, koulutetut länsimaalaiset, jotka tietävät maailman tilan, itsekkäämpiä hankkiessaan lapsia vai ollessaan lapsettomia?

maanantai 10. lokakuuta 2016

Meillä syödään jo kiinteitä

Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt äitipuhetta ja lasten paapomista ja mammavaihteelle heittäytymistä. Mutta nyt keskenmenojen ja henkisen taistelun ja surun keskellä se kaikki tuntuu suoranaisesti hermoja raastavalta. Mikä siinä on, että kaiken on tapahduttava niiden kersojen ehdoilla välittämättä vähääkään muusta yhteiskunnasta ja toisista ihmisistä?

Minua ärsyttää se, että

- lapset saavat huutaa ja meuhkata ilman että kukaan puuttuu asiaan. Milloin niille opetetaan käytöstavat?

- lasten annetaan kopeloida kaikkia tavaroita ihan missä vaan. Eikö toisten tavaroiden ottaminen olekaan enää rangaistavaa?

- pientä ei muka voi komentaa. Mistä sen tietää, minä aamuna se herää niin isona, että sitä voi komentaa?

- vanhemmat ovat sitä mieltä, että kaikki rakastavat heidän pikkuelmeriään. Mistä syystä minä haluaisin, että minun kirjasto/kauppa/ravintola/juna/lomareissuni menee pilalle siksi, että joku toinen on kyennyt lisääntymään?

- toiset aikuiset ovat vain potentiaalisia lapsenvahteja. Eikä olla!

- koko kylän pitäisi kasvattaa nykyaikaisessa kaupungissa. Kuka haluaa juristivanhemmat kimppuunsa, kun kasvattikin väärän perheen lasta väärällä tavalla?

- ihan normaalit ihmiset sekoavat lapsistaan niin, että muuttuvat ihan tunnistamattomiksi. Ei kai se voi käydä myös minulle?

- lapsiperheet kuvittelevat, että joka paikkaan voi tuoda lapsen eikä kukaan saa häiriintyä siitä mitenkään. Onko olemassa jokin aikuisten maailma, mihin voi paeta lapsia?

- kaikkien mielestä on aivan normaalia kailottaa ympäriinsä, kuinka meillä on opittu kakkaamaan ja me syödään jo kiinteitä ja meillä on tississä pipi ja meidän paino on noussut neuvolakäyrien mukaan. Oppivatko ne vanhemmat syömään vasta lapsen saannin jälkeen?


Tämä yhteiskunta on mennyt niin lapsikeskeiseksi, ettei meille aikuisille ole enää oikein tilaa. 

Jos me emme koskaan saa lasta, missä on meidän paikkamme ja mikä on meidän tehtävämme tässä yhteiskunnassa?

maanantai 3. lokakuuta 2016

Kipeä lapsettomuus

En tiedä ketään muuta pariskuntaa, joka olisi lapsettomuuden kanssa samassa tilanteessa kuin me olemme. Oikeasti me olemme tahattomasti lapsettomia, sillä yrityksistä huolimatta emme ole saaneet lasta. Oikeasti me olemme lapsia menettäneitä vanhempia. Ainakin sellaisessa maailmankuvassa, jossa ihmisen elämä katsotaan alkavaksi hedelmöittymisen hetkellä. Oikeasti me olemme myös tahallisesti lapsettomia, sillä käytämme tälläkin hetkellä ehkäisyä. Ainakin jos kaikki kaksi keskenmenon jälkeistä yhdyntää lasketaan tähän mukaan.

Me emme kuulu oikein mihinkään kategoriaan. Emmekä itsekään tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Me haluaisimme kovasti Lapsen meidän elämään. Me pelkäämme uusia keskenmenoja. Me olemme valmistautumassa siihen, ettemme me koskaan kykene lisääntymään. Me ajattelemme, ettei tähän maailmaan kannata yhdenkään ihmisen syntyä. Kaikki nämä ajatukset ovat meille yhtä tosia. Mikä niistä on lopulta se, josta tulee hallitsevin?

En voi kuvitellakaan, kuinka kipeä asia sellainen lapsettomuus on, joka johtuu siitä, että on käynyt kymmenen vuotta erilaisia hoitoja ja lopulta on selvinnyt, ettei biologista lasta koskaan tule.

En voi kuvitellakaan, millaista on olla vanhempi. Yhdelle tai useammalle ihmiselle.

En voi kuvitellakaan, millaista elämä on siinä tapauksessa, jos me valitsemme lapsettomuuden. Tai siis emme enää edes kokeile, tuleeko uusia raskauksia ja uusia keskenmenoja vai johtaako jokin alkanut raskaus lopulta vauvaan.

Voiko lapsettomuus olla silti kipeä asia, vaikka sen olisi olosuhteiden pakosta tai muista sellaisista syistä osittain itse valinnut? Saako siinä tapauksessa surra lapsettomuutta vai onko lapsettomuuden suru oikeutettua vain sellaisissa tilanteissa, joissa jokainen kivi on käännetty?


Missä menevät valitun lapsettomuuden, lapsettomuuden ja kipeän lapsettomuuden rajat?

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kahden keskenmenon jälkeen

Toisen keskenmenon jälkeen meidän tilanne on muuttunut jännästi siihen suuntaan, että alamme olla oikeasti lapsettomia. Sitä paitsi alkaahan meillä niin sanotusti ”olla yritystä takana” kohta jo kaksi vuotta. Sitä voidaan jo pitää hyväksyttävänä pituutena lapsettomuutta arvioidessa.

Meidän sanomisillamme lapsettomuusasioihin liittyen on painoarvoa. Meidän seurassamme ei vahingossakaan viitata tulevaisuuteen, lapsiin, perheeseen, kodin sisustamiseen uusiksi, auton vaihtamiseen tai mihinkään, mikä voisi pahoittaa lapsettoman mieltä. Meillä on Historia. Lapsen yrittämisen historia. Meillä on kokemuksia. Kokemuksia pettymyksistä ja keskenmenoista. Ja meillä on Suru. Suru, jota oikeastaan kukaan ei voi jakaa kanssamme.

Kaksi keskenmenoa on useimmiten vähintään yksi enemmän kuin kukaan toinen on kokenut.

Meidän tilannettamme on aika hankala kenenkään toisen jakaa eikä meitä oikein kukaan pysty millään auttamaan. Tämä on meidän kahden asia. Lopulta itse asiassa meidän molempien yksityinen asia, joka täytyy kohdata aivan yksin. Kaikkea ei edes toinen voi jakaa.

Olen jotenkin aika väsynyt tähän kaikkeen. Tai lähinnä epätietoisuuteen ja epävarmuuteen. Ja ehkä jonkinlaiseen näköalattomuuteen.

Lapsen yrittämisessä on sentään toivoa; jospa tässä kuussa tärppäisi. Nämä keskenmenot ovat vain niin tympeitä; kaikki alkuraskauden vaivat ja ongelmat – ja sitten ei mitään. Uuteen nousuun on vaikea päästä, kun kaikki pitäisi taas rakentaa alusta uudelleen.


Kaksi keskenmenoa vuoden sisällä tekevät ihmisen väsyneeksi.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Lapsettomuushoidot

Kirjoitan tätä kieli keskellä näppäimistöä, sillä tiedän, että aihe on valtavan herkkä ja aiheuttaa jo olemassaolollaan paljon mielipahaa. Mutta otan sen esiin, koska olen alkanut yhä enenevissä määrin sitä pohtia.

Kysymys on lapsettomuushoidoista.

Meille ei ole tehty vielä yhtään minkäänlaista tutkimusta emmekä tähän syksyyn asti ole ajatelleetkaan sellaista. Minä en edes tiedä mistään hoidoista mitään. Paitsi että jotain pitää piikittää joskus, jos hoitoihin ryhdytään. Mutta mitä ja keneen, siitä olen jo vähän epävarma. Olen siis täysin ummikko, maallikko, höhlä.

Siitä huolimatta joudun ilmeisesti piakkoinkin ottamaan kantaa asiaan. Vaikka meidän paikkakunnallamme ei kunnallisella puolella tutkita kuin vasta kolmannen peräkkäisen keskenmenon jälkeen, oli minut tutkinut gynekologi sitä mieltä, että voimme jo mennä yksityiselle, jos suinkin haluamme. Ainakin kyselemään neuvoja ja sen sellaista. Otaksun, että meidän pitää päättää, miten asian suhteen toimimme. Paitsi jos jätämme päättämättä, emme toimi mitenkään -  ja tilanne pysyy ymmärrettävästi muuttumattomana.

Lapsettomuushoidoissa on mielestäni kolmenlaista pohdittavaa:
1. eettiset kysymykset.
2. talouskysymykset.
3. tahtomis- ja vauvakuume –kysymykset.

Olen alussa näiden kaikkien kanssa. Miten ihmeessä löydän niihin kaikkiin vastaukset sanokaamme nyt vaikkapa ensi talven aikana, kun en ole löytänyt tähän mennessäkään sanokaamme nyt vaikkapa koko elämäni aikana?

Sanokaa minun sanoneeni, että siihen maailman aikaan, kun ei tiedetty edes kuukautisten syytä (eli noin 200 vuotta sitten), ei näitäkään kysymyksiä tarvinnut pohtia. Että nykyaikako muka helppoa.



Ps. Palaan näihin kolmeen kysymykseen yksityiskohtaisemmin myöhemmin, kunhan ensin kehitän niistä jotain järkeviä lauseita.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Menkää tutkimuksiin

En ole kovinkaan monelle puhunut tästä toisesta keskenmenosta. Ensimmäisestä puhuin sentään jollekin, mutta nyt en taida enää jaksaa sitä myötätunnon ja ymmärryksen yrittämisen määrää. Olen jotenkin paljon varovaisempi nyt kuin viime syksynä.

Joillekin olen tästäkin tosin kertonut. Tämä toinen keskenmeno on kirvoittanut erilaisia kommentteja ja ajatuskulkuja kuin ensimmäinen. Ensimmäisen jälkeen sain pelkkää empatiaa ja sääliä ja lohtua ja vain vähän ”kyllä teillekin vielä tulee vauva” –kommentteja. Nyt olen saanut vielä enemmän empatiaa ja sääliä. Lohtua ei osata enää antaa kovinkaan hyvin. Ymmärrystä vielä vähemmän. Mutta viime vuodesta muuttunutta on se, että olen alkanut saada neuvoja:

”Kannattaa mennä tutkimuksiin, niin saa sisäisen rauhan.”

”Mene puhumaan tästä jollekulle, niin se ei jää vaivaamaan.”

”Edetkää vain rauhassa.”

”Varmuuden vuoksi kannattaa käydä tutkimuksissa.”

”Älkää tehkö mitään, mikä ei teistä tunnu hyvältä.”


Olen ihan vakuuttunut, että jokin näistä neuvoista on oikea.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Riittävän hyvänlaatuinen sperma

Minun miehelläni on riittävän hyvänlaatuinen sperma, sanoi gynekologi. Hän perusti väitteensä sille, että olen tullut jo kaksi kertaa raskaaksi. Naureskelemme yhdessä mieheni kanssa tälle määritelmälle ja rivien välistä huomaan, että miehelleni se on iso asia.

Koska lapsettomuusongelmiin tarvitaan kaksi ja toinen on virallisesti määritelty riittävän hyvänlaatuiseksi, täytyy olla niin, että vika on toisessa. Tässä tapauksessa se toinen olen minä. Minä en ole riittävän hyvänlaatuinen kantaakseni kohdussani ihmiselämää. Minussa on jokin vika.

Emme taaskaan käyneet varhaisultrassa. Nyt kaduttaa. Olisin sentään saattanut saada jotain osviittaa siitä, mikä minussa on vikana.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Tästä eteenpäin

On paljon ihmisiä, jotka ovat niin varmoja näistä vauva-asioista ja niin ehdottoman varmoja siitä, että he haluavat vanhemmiksi, ettei mikään heitä pidättele vauvantekoaikeissa. Keskenmenon jälkeenkin he vain ryhtyvät kaikkeen uudestaan ja saavat voimaa siitä, että he ovat kuitenkin voineet tulla raskaaksi.

Minä en kuulu niihin ihmisiin. Ja minun mieheni seuraa minun mielialojani ja toiveitani tässä asiassa.

Vaikka kuinka tilastollisesti kaksi keskenmeno peräkkäin on ihan normaalia, henkisesti yksilön tasolla se ei tunnu siltä. Ehkäpä muistatte, että jouduin ensimmäisen keskenmenoni jälkeen prosessoimaan tosi paljon seuraavaa raskautumisyritystä ja käytimme kondomiakin hetken aikaa, koska minun pääni ei ollut valmis uuteen lapsimahdollisuuteen. Nyt toisen keskenmenon jälkeen tilanne on vielä hankalampi. En oikeasti tiedä, miten tästä eteenpäin.

Mitä jos tässä on jokin tarkoitus, ettei meille tule lasta? Ehkä meillä on niin huonot geenit tai meistä tulisi niin huonoja vanhempia, ettei meille voi tulla lasta ja siksi kaikki menee kesken? Ehkä meidän ei kannata enää uhmata tätä tarkoitusta ja edes yrittää sitä?

Mitä jos tämä onkin tarkoitettu meille kasvuksi, ettemme ottaisi elämää ja hyviä asioita liian itsestäänselvyytenä? Mitä jos me tarvitsemme tällaisen pitkän valmistautumisen vanhemmuuteen? Ehkä meidän pitäisi yrittää uutta raskautta mahdollisimman nopeasti?

Miten tästä mennään eteenpäin? Miten mieli, sydän ja mikään koko ihmisessä toipuu siitä, että meille ei taaskaan tullut Vauvaa?

lauantai 24. syyskuuta 2016

Toinen keskenmeno

Olen viettänyt toukokuun lopun jälkeen hiljaiseloa ilman mitään selitystä. Inhottavia sellaiset blogin pitäjät! Siitä pahoitteluni.

Nyt saatte selityksen ja syyn.

Ensin minulla oli hyvä syy. Lähdimme reissuun heti kohta kesäkuussa ja pian sen jälkeen minua alkoi närästää. Koska minua ei ole närästänyt koskaan muulloin kuin ollessani viime vuonna raskaana, aloin aavistella jotain. Kohta jo rintojakin aristi, väsytti törkeästi ja koko ajan oli nälkä. Raskaustestiä ei paljoa tarvittu, kun jo tiesin sen: meille tulee Vauva!

Olimme oikein innoissamme koko perhe: Minä ja mies laiteltiin kotia kuntoon pitkin kesää sillä ajatuksella, mikä olisi Vauvalle hyväksi. Appiukko kertoi töissä ”puolikkaasta lapsenlapsestaan”. Molempien anopit hyppäsivät kaulaamme kyynelsilmin. Yksin kälymme joutuivat riemun valtaan tulevasta serkusta. Tavallaan nimittäin jouduimme kertomaan koko perheelle Vauvasta, sillä minulla oli niin hirveä olo koko kesän, ettei se jäänyt keltään huomaamatta. Selitys oli annettava.

Ehdin käydä neuvolassa. Ehdin saada ajan ensimmäiseen ultraan. Ehdin aloittaa kaikenlaista toimintaa, joka raskausaikaan liittyy syömisen ja liikkumisen ja sen sellaisen osalta. Ehdimme tehdä suunnitelmia tulevaa varten.

Sitten tuli se toinen syy, miksi en taaskaan saanut kirjoitettua mitään. Elokuussa tuli välillä verta, kun kävin vessassa. Ihan vähän. Ihan välillä. Juuri niin kuin viime vuonnakin. Muut pitivät vielä toivoa yllä, mutta minä tiesin jo: meille ei tulekaan Vauvaa.

Jossain vaiheessa elokuuta tuli yksi lauantaiaamupäivä (Luojan kiitos nimenomaan viikonloppu!), jolloin istuin kylppärin lattialla pulputen verta viemäriin. Välillä poistin paperilla epämääräisiä verisiä könttejä, joita minusta myös irtosi. En koskaan unohda, miltä suurin niistä tuntui kädessä. Eikä sillekään mitään muuta voinut tehdä kuin iskeä vessanpönttöön. Vaikka ehkä juuri siinä oli se seesaminsiemenen kokoinen sydän ja pienten aivojen alut ja koko muu ihminen, joka oli jo ehtinyt kehittyä.

Viimevuotinen Vauvan alku ehti kymmenviikkoiseksi. Tämänvuotinen oli yli yksitoista viikkoa.

Vaan mitäpä tuosta, tilastollisesti tämä on sattumaa, sanoi gynekologi, kun ultraääniputkilolla kohtuani kaiveli.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Menestyvät naiset

Tiedättekö niitä somen, blogien ja lehtien kauniita, menestyviä, rikkaita, mukavia, onnellisia ja tyyniä naisia, joilla on kauniit kodit, suloiset lapset ja hyvännäköinen mies?

Niitä, jotka ovat vaativassa huippuduunissa, kasvattavat tasapainoisia lapsia, kehittävät itseään uutta opiskelemalla ja uusia harrastuksia kokeilemalla, urheilevat päivittäin, rauhoittuvat teekupposten äärellä, istuvat tunteja kahviloissa, matkustavat koko ajan eksoottisissa maissa työkseen ja vapaa-ajalla, pitävät yllä parisuhteensa kipinää mitä mielikuvituksellisimmalla tavoilla, sisustavat kauniita koteja, hoitavat rikkaruohottomia puutarhojaan, purjehtivat kesäisin, käyvät brunsseilla talvisin, hehkuvat luonnollista kauneutta myös ilman meikkiä, ovat täysillä läsnä siellä missä ovat, hoitavat pitkäaikaisia ystävyyssuhteitaan, pukeutuvat klassisen kauniisti mutta omaperäisesti, syövät vain luomuruokaa ja ovat aina lukeneet kaikki uusimmat romaanit?

Minä olen heille kateellinen. Vaikka kuinka yrittäisin järjellä perustella itselleni, että kaikki se ei voi olla totta eivätkä he kaikkia asioita pysty tekemään viikoittain eivätkä edes joka kuukausi, en usko itseäni. Niin he sanovat ja siltä se kuvissa näyttää. Pakkohan sen on olla totta.

Minä olen vain ihan tavallisessa asiantuntijatyössä, jossa päivät ovat 6-14 -tuntisia ja vapaapäivät voi pääasiassa viettää. Mutta en silti ehdi tavallisina viikkoina muuta kuin hoitaa välttämättömät kotityöt, muutaman parvekekukan, koirat, vähän liikuntaa ja joskus joitakin ihmissuhteita. Yleensä en mitenkään hehku luonnollista kauneutta vaan iltaisin makaan lukemassa kirjaa kukikkaissa yöhousuissani joko tukka märkänä tai likaisena. Meidän parisuhteen kipinää hoidetaan suukoilla eikä illallisilla. Jos joskus harrastan enemmän liikuntaa, en ehdi harrastaa opiskelua. Jos opiskelen, en ehdi tehdä mitään muuta. Enkä ainakaan ikinä arkisin pysty istuskelemaan tunteja jossain teehuoneella joogatunnin jälkeen miettimässä, mihin suuntaan haluan elämääni kehittää. Ja jos jostain syystä suorittaisinkin tuota kaikkea, en todellakaan olisi hauska, ystävällinen ja hyväntuulinen vaan kireä, väsynyt ja äkäinen.

Eikä minulla ole edes yhtään lasta, jolla olisi omat harrastukset ja elämät ja mielipiteet ja vaateet.

Sen on pakko olla niin, että joko nuo naiset valehtelevat, he tekevät noita asioita korkeintaan kerran vuodessa, heidän miehensä tekee osa-aikatyötä tai heillä on tosi paljon rahaa ja palkattuja apulaisia. Niin sen on pakko olla, muuten en ala mitään!

maanantai 23. toukokuuta 2016

Lapseton

Olen jotenkin ollut vähän loukkaantunut tänä keväänä siitä, että minä en kuulu oikeasti lapsettomien kastiin. Vaikka olen oikeasti lapseton. Ei minulla omien tietojeni mukaan ole yhtään lasta. Jos ei ole lapsia, eikö silloin ole lapseton?

Ymmärrän sen, että toiset ovat tuskailleet lapsettomuuden kanssa pidemmän aikaa ja minun elämässäni aika lapsille on tullut vasta kolmenkympin tienoilla. Mutta olenhan minäkin silti ollut lapseton kaikki nämä 34 vuotta. Olen haaveillut tulevani äidiksi yli 30 vuotta sitten. Olen tuskaillut sitä, etten löydä sopivaa miestä, jonka kanssa voi perustaa perheen. Elän joka päivä sen asian kanssa, että nyt sopivan miehen kanssa minä en tunnu saavankaan lapsia. Voiko lapsettomuutta jotenkin mitata? Ja minä en (ainakaan vielä) ylitä mitta-asteikon rajaa ”lapseton” –viivan yläpuolelle?

Onko minun äitini enemmän äiti kuin pienten lasten äidit, koska hän on ollut äitinä yli 40 vuotta ja monet muut äideiksi kutsuttavat vasta muutaman vuoden? Saako äiti-titteliä käyttää vasta sitten, kun on ihan varma, että on saanut lapset kasvatettua ja pidettyä hengissä esimerkiksi kymmenen vuotta? Onko pienten lasten äidit vasta potentiaalisia äitejä ja sellaiset naiset, jotka ovat kuolleetkin äiteinä, niitä ihan oikeita äitejä?

Aivan. Kuulostaa naurettavalta.

Miksi sitten lapsettoman naisen statuksesta on tullut niin suojeltu, ettei sitä saa käyttää kuin tietyt hoidot ja vuodet läpikäyneenä?

torstai 12. toukokuuta 2016

Välitila

Minä olen välitilan nainen. En ole äiti. Enkä ole oikea lapsetonkaan. En ole valinnut lapsettomuutta, mutta en ole joutunut siihen tilanteeseen tahattomastikaan. Minä olen välitilassa. Ehkä tulevaisuuden äiti. Tai ehkä tulevaisuuden lapseton.

Välitilan naisten on oltava jatkuvasti kieli keskellä suuta. Lapsettomuudesta ei voi puhua, koska on vielä mahdollisuus. Ja varsinkin tällaisessa tapauksessa, että on ollut raskaana eikä ole aloitettu mitään tutkimuksia ja hoitoja ei kerta kaikkiaan ole oikeasti Lapseton. Ehkä lapseton joo, mutta se ei ole sama asia. Myöskään yhdestä keskenmenosta ei pidetä. Ne ovat kuulkaa ällistyttävän yleisiä, niitähän nyt sattuu vähän jokaisen tuttavalle. Sehän on vain merkki siitä, että voi tulla raskaaksi. Itse asiassa ihan loistava juttu. Kohtu harjoittelee ja mielikin saa sopeutumisaikaa. Yhden keskenmenon kokenut ei ole kokenut mitään. Eikä varsinkaan ole Lapseton.

Välitilan naisten on oltava jatkuvasti kieli keskellä suuta myös suhteessa äitiyteen. Toisten lapset on pakko hyväksyä ja kehua niitä suloisiksi, koska on mahdollista, että on itse joskus samassa jamassa. On pakko olla kiinnostunut korvatulehduspotilaiden hoitamisvaikeuksista, treenikuskausten hankaluudesta, vauvavuoden väsymyksestä, isovanhemmuuden muuttuneesta olemuksesta ja seksittömästä parisuhteesta, koska ei voi tietää, jos sen kaiken kokee joskus itsekin.

Nyt sä et ymmärrä, mutta kyllä sä sit myöhemmin ymmärrät. Joko äitiyden tai lapsettomuuden.

Itse asiassahan välitila on mahtava juttu. Harmi, ettei siihen voi jäädä. Jossain vaiheessa tapahtuu käänne jompaankumpaan suuntaan. 

Ja sit mäkin ymmärrän. Edes jotain.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Yksi viidestä

Lapsettomien kauhuviikonloppu tuli, oli ja meni. Minä vietin sitä mieheni ja äitini kanssa ihan tavallisesti. Mikä tarkoittaa sitä, että äitienpäivänä juhlimme äitiäni ulkona syöden ja muita mukavia asioita tehden. Lapsettomien lauantaita en viettänyt.

Someen ei ehdottomasti olisi viikonloppuna kannattanut mennä. Sehän oli ihan täynnä kaikki tsemppiviestejä, avautumisviestejä, säälipostauksia, ihkuhehkutuksia, ymmärtäkää mua –päivityksiä, ymmärtäkää lapsettomia –päivityksiä, ymmärtäkää äitejä –päivityksiä, ymmärtäkää mua joka olin lapseton mutta nyt olen äiti –päivityksiä, kakkujen kuvia ja söpöilygallerioita lasten värkkäämistä korteista ja vessapaperirulla-askarteluista. Kaikilla oli ollut joko maailman ihanin päivä oman ihanan perheen kanssa tai äärettömän raskas viikonloppu, jolloin oli kannettava lapsettomuuden taakkaa vielä kurjemmassa jamassa kuin yleensä.

Mutta selvisipähän sekin, että olen yksi viidestä tahattomasti lapsettomasta aikuisesta tässä maailmassa. Oletettavasti mieheni on sitten seuraava yksi viidestä. Ja sain tietooni myös monta tuttua ja tutuntuttua, jotka ovat sitten siitä seuraavia ja taas niin edespäin. Enpä olisi tätäkään tiennyt ilman lapsettomien lauantaita.

Sitä vain jäin pohtimaan, milloin sitä päivää kuuluu alkaa viettää omakohtaisesti: nyt heti, kun on tahtomattaan lapseton vai sitten, kun käy hedelmöityshoidoissa vai vasta sen jälkeen, kun lääkärit ovat todenneet, että varmaan todennäköisesti ei voi koskaan saada lapsia vai lopulta vaihdevuosien jälkeen?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kuninkaallinen vauva

Kuten olemme kaikki varmasti huomanneet, uusi kuninkaallinen vauva on syntynyt naapuriin. Se on juuri se vauva, josta kerran jo avauduin. Kuinka ollakaan, vauva syntyi juuri meidän vauvan laskettuna ajankohtana. Kaikista maailman päivistä juuri sinä samana päivänä.

Ehkä Jumala pitää mustasta huumorista.

Tai jos positiivisesti ajattelee, niin meillä on kuninkaallinen panorytmi. Rahvaalla se ei vain tuota mitään tuloksia.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Laskettu aika

Jos kaikki olisi mennyt niin kuin joillakin toisilla menee, työntäisin näinä päivinä lasta kohdustani ulos tähän maailmaan. Tänään olisi nimittäin ollut meidän vauvan laskettu aika.

Mutta koska se ei ollut mikään vauva vaan vain solumöykky, minä olen tänään käynyt töissä, pessyt pyykkiä ja tiskiä, ulkoillut, hoidellut perheeni asioita, paistanut lihapullia ja katsonut typeriä Satuhäitä netistä. Ja koska kukaan ei hamua rintaani tai huuda märkiä vaippojaan, voin illalla vielä lukea romaania ennen kuin vaivun rauhalliseen yöuneen. Sitä ei riko edes mieheni, sillä hän on työmatkalla.

Olen vain minä. Eilen, tänään – ja ehkä aina.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Menkat

Niin ärsyttävät kuin menkat yleensä ovatkin, eivät ne normaalisti ole mitään siihen verrattuna, mitä ne ovat silloin, kun toivoo lasta.

Arvaatte siis varmasti, että minulla alkoi menkat. Se siitä toivosta taas tällä erää.

Olen yrittänyt ajatella myönteisesti: onpa hyvä, että vauvantekomahdollisuus on joka kuukausi eikä esimerkiksi kerran puolessa vuodessa. Miettikää, mikä stressi ja ahdistus se silloin olisi, kun mahdollisuudet olisivat niin harvassa.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Satuttavat sanat

Minä olen ollut suhteellisen hyvässä kuosissa keskenmenon aikana ja sen jälkeen. Olen ollut surullinen ja pettynyt ja tyhjä ja epätietoinen. Mutta kuitenkin koko ajan kuosissa. Elämäni on niin hyvää ja tasapainoista kaikin puolin, että siihen mahtuu myös vaikeita asioita eivätkä ne romahduta kokonaan minua ja maailmaani. Siis jos niitä tulee yksi kerrallaan. Niin kuin minulle on toistaiseksi tullut. Siinäkin mielessä olen onnekas nainen.

Mutta yhden hetken muistan, jolloin meinasin hajota. Meillä oli töissä tärkeä tilaisuus, johon minun oli pakko mennä. Se oli juuri silloin, kun minulla vielä oli keskenmenon jälkeistä verenvuotoa. Tilaisuudessa oli paljon väkeä ja minunkin oli pakko edustaa ykköset päällä ja hymyssä suin. Jossain vaiheessa luokseni tuli ihminen, joka ilahtui minut nähdessään ja lausui satuttavimmat sanat, joita tähän lapsettomuustaipaleelleni on mahtunut:

”Heiiii! Ihanaa nähdä sua pitkästä aikaa! Mä ajattelin, että sä oot jääny äitiyslomalle, kun sua ei oo näkynyt.” Sanojen lisäksi hän mittaili minua silmillään varsinkin vyötärön kohdalta.

Silloin meinasin hajota. Minun teki mieli kirkua siinä kaikkien esimiesteni ja asiakkaideni ja työtovereideni ja juhlavieraiden keskellä, etten todellakaan ole äitiyslomalla, koska se mahdollisuus valuu juuri verenä ulos minusta. Sen sijaan hymyilin, nyökyttelin, vaihdoin kuulumisia ja edustin.

Periaatteessahan tuossa tapaamisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Niin nuoriin, naimisissa oleviin ja lapsettomiin naisiin suhtaudutaan. Mutta se ajoitus. Miten se saattoikin olla niin pielessä?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Varhaisultra

Kun minä olin raskaana, minulle ei tullut mieleenkään mennä varhaisultraan. Vaikka ilmeisesti olisin voinut mennä, koska keskenmenohan tuli vasta raskausviikolla 10+x. (Kykenen juuri ja juuri muistamaan viikot. Nekin katsoin syksyllä monta kertaa kalenterista. En oikeasti kykene muistamaan vielä noita päiviäkin. Onkohan se vakavaa?)

Silloin ajattelin (ja me ajattelimme), että vauvan ehtii kyllä nähdä. Nyt välillä pohdin, olisiko sittenkin pitänyt mennä. Mitäs, jos en enää koskaan tule raskaaksi? Olisiko ollut kiva, jos olisi edes kerran nähnyt kohdussaan jotain liikettä ja saanut raskaudesta jonkin todisteen?

Mutta jos siitä olisi saanut kuvan, mitä sille olisi nyt tehty? Ei kai sitä olisi voinut heittää roskiin, koska kysymys oli kuitenkin potentiaalisesta ihmisestä. Mutta missä ihmeessä sitä olisi säilyttänyt, koska kysymys oli kuitenkin alkiosta, jolla ei ollut elinmahdollisuuksia.

Jos nyt olen raskaana, kysymys varhaisultrasta nousee esiin. Koska nyt tiedostan ja muistan sen mahdollisuuden. Menenkö sinne ja näen jotain ja saan kuvan (vai saadaanko siitä sellainen?) ja mahdollisen keskenmenon kohdatessa meidät uudestaan, pyörin kuva kädessäni tyhjässä kämpässä sijoittamassa sitä johonkin laatikkoon? Vai enkö mene ja en saa nähdä mitään. Enkä keskenmenotapauksessa saa taas mitään todistetta siitä, että mitään vauvan alkua olikaan.

Mutta jos vauva kehittyy oikeaksi, syntyväksi vauvaksi, olisihan se kiva, että hänestä olisi kuva jo alkiona. Vai olisiko?

Nämä ovat kyllä senpäiväisiä nämä ensimmäisen maailman ongelmat!

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Riita yliopistomaksuista ja muita vauvariitoja

Meillä on ollut jo ensimmäinen riita vauvaan liittyen. Tarkoitan siis tietysti ensimmäistä liittyen tähän nimenomaiseen vauvaan, jota kuvittelen odottavani. Yleisesti ottaen meillä on ollut kamalan monta riitaa vauvoja koskien. Erityisesti ottaen meillä oli paljon riitoja koskien viime syksyn vauvaa. Mutta tämä mahdollinen uusi vauva on nyt korkannut myös oman riitasammionsa.

Riitelimme hyvin ajankohtaisesta aiheesta, nimittäin lapsen yliopisto-opinnoista ja niiden maksamisesta. Mieheni on aivan varma, että tätä maata ja koko maailmaa uhkaa valtava katastrofi eikä mikään tai kukaan ole siltä turvassa. Minäkin pelkään sitä. Mutta en ole asiasta yhtä varma. Mieheni varmuuteen liittyy myös varmuus siitä, että yliopistoon ei pääse juuri kukaan enää kahdenkymmen vuoden päästä – eikä ainakaan kukaan ilman rahaa. Siksi hän haluaa alkaa säästää rahaa tulevan lapsemme tuleviin yliopisto-opintoihin. Nyt. Tai itse asiassa jo eilen, sillä nekin rahat, jotka ollaan jo säästetty, olisi hyvä laittaa tätä asiaa varten jemmaan.

Hän ei kuulemma aio hankkia lainkaan mitään lasta, jos näin ei menetellä.

Arvaatte, ettei riitaa olisi tullut, jos olisin ollut samaa mieltä. En vain kyennyt näkemään itseäni juoksemassa joka päivä töissä pelkästään siksi, että optio lapsesta saa option koulutuksesta.

Mutta yhden yön yli kestäneen riidan jälkeen saimme asian puhuttua ja nyt meillä on yhteinen säästösuunnitelma. Tai ainakaan minä en niin kovasti puutu mieheni säästösuunnitelmaan. Aina kannattaa antaa riidan hautua yön yli, sillä ei kukaan aamulla enää jaksa riidellä. Sanokaa minun sanoneen näin.

Lisäksi olemme riidelleet myös lapsen hoitamisesta, kasvattamisesta, minun kotona olostani, vanhempiemme suhteesta lapseemme ja sen sellaisesta pienestä, mutta ne on saatu sovittua saman vuorokauden aikana. Sellaisiahan ei oikein edes riidoiksi lasketa.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Kaamea väsymys

Olen niin skenessä: kaikkien raskauttaa yrittävien naisten tavoin tarkkailen itseäni ihan koko ajan. Mikä tahansa outo ja ennen kokematon tai tavallinen tuntemus väärään aikaan voi hyvinkin olla merkki raskaudesta. Ja onkin. Itse asiassa sen on pakko olla. Kummin kaimalla raskaus ilmoitti itsestään juuri näin. Tämä tunne on niin raskautta!

Minulla tämä raskaustunne on ehdottomasti väsymys. Viimeksi, kun olin oikeasti raskaana, olin ihan tajuttoman väsynyt ne kaikki viikot, jotka nyt satuin raskaana olemaan. Ja nyt olen taas. Olen ihan varma, että olen raskaana. Tämä väsymys on niin raskautta!

Mitä sitten, vaikka olen nukkunut huonosti ja menkkojenkin alku tuottaa väsymystä. Tämä on erilaista. Tämä on raskausväsymystä. Minua väsyttää eri tavalla ja eri aikaan kuin yleensä.

Sanokaa, mitä sanotte, vauva väsyttää. Vaikka olisi pelkkä ajatus vain.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Ilman ehkäisyä!

Siskot, siskot! Olemme päässeet tällä erää jonkinlaiseen ratkaisuun: harrastamme taas seksiä ilman ehkäisyä!

Olen niin helpottunut. En niinkään seksistä ilman ehkäisyä vaan siitä, että henkinen vatvominen on nyt tullut jonkinlaiseen päätökseen. Eikä vain jonkinlaiseen vaan sellaiseen, joka tuntuu hyvältä. Tästähän voi nimittäin olla seurauksena uusi ihminen tähän maailmaan, mutta olen varautunut siihen. Ja miehenikin on. Viime vuoden jälkeen tuntuu myös, että olen kypsempi asian suhteen kuin silloin olin. Uusi ihminen tuntuu itse asiassa hyvin mukavalta ajatukselta.

Rohkaisuksi kaikille teille muille, jotka arvotte lapsellisuuden ja lapsettomuuden välillä kerron tilanteen, jossa tähän ehkäisyttömään ratkaisuun päädyin. Olin jokin aika sitten yksissä hautajaisissa, joissa en ollut niin läheinen, että olisin ollut täysin surun murtama. Siellä oli myös yksi perhe, jossa oli äiti, isä ja kouluikäisiä lapsia. He menivät perheenä arkun ääreen laskemaan kukkia. Kukkien laskemisen jälkeen koko perhe otti hetkeksi toisiaan käsistä kiinni ja oli yhdessä hiljaa. Se hetki oli niin koskettava. Tajusin siinä, että noin minäkin haluan. Minä haluan perheen, joka on toistensa tukena, tapahtui elämässä mitä tahansa. Perheen, jossa on äiti ja isä ja lapsi(a).

Ei varmasti kovinkaan sopivia hautajaismietteitä, mutta niistä johtuen me sitten jossain vaiheessa jätimme ehkäisyn pois.

Nyt sitten kai alkaa elimistön kyttääminen ja laskeminen ja odottaminen.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Flunssan aikaan

Olin jonkin viruksen kourissa pari viikkoa. Sellaisen viruksen, joka esti töihin menon ja lamautti koko elämän. Jaksoin istua sohvalla ja tuijottaa telkkaria jotain helppoa neuloen, jaksoin nukkua päikkäreitä, jaksoin välillä hakea jotain ruokaa, jaksoin käyttää koiria pissalla, jaksoin välillä pestä pyykkiä ja astioita. Mutta oikeastaan muuta en jaksanut.

Siinä istuessa oli tietysti aikaa ajatella. Ajattelin pääasiassa itseäni. (Miettikää, mitä olisin oppinut, jos olisinkin kaksi viikkoa ajatellut jotain matikan kaavoja, kielten sanoja, hyviä ajatuksia toisista, Syyrian rauhanneuvotteluja tai ratkaisuja sosiaalipolitiikkaan!) Ajattelin sitä, mitä olen. Ja sitä, mitä en ole. Ajattelin sitä, mitä olisin voinut olla -hyvässä ja pahassa- ja sitä, mitä vielä haluaisin olla.

Löysin kahden viikon aikana tasan yhden ajatuksen, jota kannattaa ajatella myöhemminkin. Jos se olisi liittynyt sosiaalipolitiikkaan, voisin ylpeillä. Mutta nyt se liittyy naistenlehtitasoiseen keittiöpsykologiaan ja kuuluu näin:

Minä ajattelen jatkuvasti sitä, millainen nainen minä haluaisin olla – eikä se ole läheskään aina sama asia kuin se, millainen nainen minä olen. Kuitenkin minä olen onnellinen sellaisena naisena, jollainen minä olen. Tykkään niistä asioista, joita teen. Ja silti kaipaan monia asioita, joita en tee – tai ainakin koen, että minun pitäisi olla toisenlainen ja tehdä toisenlaisia asioita. Jotta kelpaisin. Mutta mitäpä jos yli kolmekymppisenä voisikin olla ihan reilusti sitä, mitä on? Mitä jos olisi ja tekisi sitä, mitä on ja tekee eikä koko ajan kuvittele, että on ja pitäisi olla jotenkin toisenlainen? Jos on tylsä ja istuu sohvalla miettimässä itseään ja on ihan tyytyväinen, miksi ei voi olla ihan rauhassa sitä? Miksi pitää koko ajan pohtia, että pitäisi sittenkin istua trendikahvilassa pitämässä palaveria siitä, mihin seuraavaksi aikoo matkustaa, jotta voisi olla ihan tyytyväinen elämäänsä. Voiko omassa elämässään olla ihan vain sitä, mitä on?

Sitä minä pohdin. En mitään uutta ja innovatiivista vaan sitä täsmälleen samaa, mitä kaikki keski-ikää lähestyvät naiset pohtivat. Sillä erotuksella, että sain pohtia näitä ihan rauhassa. Minullahan ei ole lasta, joka olisi sairastanut siinä samalla ja tarvinnut hoitoa.

Kylläpä oli taas maailman historiaa ja ihmiskunnan ajattelua mullistavat kaksi viikkoa.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Ehkäpä

Jaahas. Olen ollut liian kiireinen ja liian väsynyt jakaakseni supermielenkiintoisia ajatuksiani liittyen itseeni. Mutta nytpä keväisen lämmin sää on aktivoinut minut taas jakamaan niitä kanssanne.

Liian väsynyt olin pitkittyneen flunssan vuoksi. Miten tylsää voikin olla päivä toisensa jälkeen siinä samassa kodissa, johon työpäivien aikana haluaa suunnattomasti päästä! Ihminen ei sitten koskaan ole mihinkään tyytyväinen. Liian kiireinen taas olin muutaman lapsiperhevierailun vuoksi. Ne eivät nimittäin rajoittuneet vain muutamaan tuntiin. Ne kestivät päiviä. Ja voi, kuinka minulla onkaan taas paljon uusia ajatuksia lasten kasvattamiseen liittyen. Olisin niiin mestari siinä!

Mitään kasvatettavaa meille ei kyllä edelleenkään ole tulossa. Ellei sellaiseksi lasketa mieheni huulilta kuultua vienoa ehkäpää. Sitä samaa ehkäpää, joka minun mielessäni on alkanut itää.

Ehkäpä me ryhdytään taas vauvantekopuuhiin. Ehkäpä!

maanantai 22. helmikuuta 2016

Säätäminen lasten kanssa

Ehkä se on vain minun tuttavapiirini, joka säätää lastensa ympärillä ja kaikki muut ovat ihan normaaleja vanhempia. Mutta minähän en tiedä muista vanhemmista kuin näistä, joita tunnen. Ja sitä touhua katsellessani kaivan kiltisti kondomin laatikosta ja mietin vielä hetken.

Jos ihan vain suunnitellaan jotain yhteistä tekemistä/näkemistä johonkin ajankohtaan x, miksi ihmeessä siihen suunnitteluun on vedettävä mukaan lasten ruokailut ja nukkumiset. Siis alustavaan suunnitteluun. Ja niin vahvasti, ettei mistään suunnittelusta enää tule mitään. ”No joo, jos tota syömistä suunnitellaan noin, niin me otetaan sitten omat eväät mukaan. Meidän PikkuTappinen ei syö sellaista. Me syödään niin terveellisesti.” ”No joo, voidaan me siihen osallistua, mutta meidän PikkuTermiitti nukkuu sitten siihen aikaan päiväunet ja meidän täytyy olla silloin autossa tai kotona. Hän ei saa nukuttua muuten.”

Eli antaa olla. Tehdään yhdessä juttuja sitten, kun ne ovat yliopistossa. Paitsi tietysti jos ne ovat juuri silloin tulossa teille syömään terveellisesti ja nukkumaan hyvin.

Toinen jännittävä tilanne on lasten haluamisten kanssa. Totta ihmeessä alle kouluikäinen haluaa vähän kaikkea, mitä sattuu näkemään. Mutta miksi kummassa sille on ostettava ja hankittava kaikkea, mitä se sattuu milloinkin tahtomaan? Miksi sille ei opeteta, että elämässä nyt ei vain saa kaikkea, mitä sattuu tekemään mieli? Vaikka olisi kuinka rikas ja vapaa ja mitä tahansa, jossain vaiheessa elämää tulee eteen tilanne, että haluamaansa ei voi saada: kuollutta läheistä ei saa takaisin, vaikka kuinka haluaisi, USA:n presidentiksi ei pääse, jos on suomalainen, mitä tahansa asuntoa ei pysty ostamaan, jos sen nykyinen omistaja ei vain suostu myymään sitä. Eikö olisi helpompi opettaa ihmiselle pienenä, että tämä on totuus inhimillisessä elämässä? Siis silloin, kun se haluaa vasta karkkia ja nukkeja ja pikkuautoja.

”Me ostettiin nämä pyörät, kun meidän PikkuVilpertti saattaa haluta jonain päivänä ajaa maastopyörällä ja toisena taas tällaisella potkittavalla.” ”Joo, mä ostin meidän PikkuTaaperolle tällaisen pehmon, kun hän niiiin tahtoi sitä kaupassa.” ”Me lähdettiin vähän reissuun, kun meidän PikkuUnelmainen tahtoi nähdä kesän ja aurongon.” ”Ihan niin, nyt me lähdettiin vähän uuteen reissuun, kun meidän PikkuUnelmaisen teki mieli leikkiä lumessa.” ”Niin, katsos kun meidän PikkuVauhtinen halusi hiihtämään, niin me palkattiin sille oma opettaja.” ”Heh, meidän PikkuKultanen tykkää niiiiin paljon eläimistä, että me annetaan sen vetää hännästä niitä kaikkia.”

Eli meille ette ainakaan taida tulla. Meiltä ei saa viedä yhtään lelua kotiin, meidän eläimiä ei saa kiusata, meillä syödään sitä, mitä annetaan eikä meillä voi hajottaa paikkojakaan, vaikka tämä kaikki kuinka kiukuttaisi. Nähdään vaikka teillä. Pikaisesti.

Miksi lapsi ei vain voi elää lapsen elämää? Miksi vanhemmille ei anneta tilaa elää omaakin elämäänsä? Miksi niille lapsille ei aseteta rajoja ja opeteta itsehillintää? Miksi ei voi ajatella järkevästi, vaikka onkin vanhempi?

perjantai 19. helmikuuta 2016

Pilattu ystävänpäivä

Nyt vasta pystyn avautumaan pilatusta ja pilalle menneestä ystävänpäivästä. Olin nimittäin itse(kin) siihen syyllinen – ja kyllä hävettää.

Kaikkihan oli tietysti täydellisesti pedattu, kun ystävänpäivä sattui sunnuntaiksi. Levon ja brunssien luvatuksi päiväksi. Mikä täydellinen päivä viettää oman rakkaansa kanssa suloisia hetkiä. Niin moni varmasti tekikin. Niin ole meidänkin tarkoitus tehdä. Mutta jo aamusta kaikki alkoi mennä pieleen.

Mies nukkui pidempään kuin olin suunnitellut. Ehdin siis jo syödä aamiaista. Mutta hyvähän se vain oli, etten sitten ole niin nälkäinen, kun olemme lähdössä brunssille. Mies nukkui tosi paljon pidempään kuin olin kuvitellut. Ehdin kerätä kiukkua.

Mies heräsi. Päätettiin lähteä brunssille. Se paikka, johon piti mennä, olikin jo täynnä. Mies surffasi etsimässä muita paikkoja. En kelpuuttanut yhtään paikkaa. Mies alkoi kerätä kiukkua.

Keitettiin kahvit kotona. Tai mies keitti ja laittoi aamiaista muutenkin. Minä jo mökötin olkkarin sohvalla. Kerrankin sillekin huonekalulle oli jotain käyttöä.

Ryhdyttiin aamiaiselle. Ajattelin, että voimmehan mennä kaupungille lounaalle tai kahville vähän myöhemmin. Ajatukseni eivät näkyneet ulospäin. Katselin kuulemma vain ikkunasta ulos enkä ollut miehestä kiinnostunut. Mies alkoi mököttää.

Tuli sanomista. Tuli sanaharkkaa. Tuli riitaa. Tuli pahaa mieltä, epäsopua ja lisää mökötystä.

Jossain vaiheessa kävin ulkona. Se auttoi vähän. Hymyiltiin ja ryhdyttiin katsomaan jotain leffaa. Voimmehan mennä illalla kaupungille kahville tai syömään.

Tuli uusia riidanpoikasia. Kehkeytyi uusi riita. Tuli itkua, stressiä, kierroksia, kahnausta. Tuli huutoa ja ilkeyksiä. Kumpikaan ei enää mököttänyt. Molemmat istuivat suuttuneena eri puolilla asuntoa.

Tuli ilta. Mentiin sentään yhdessä nukkumaan. Minä nukuin levottomasti. Mies ei nukkunut ollenkaan.

Voimmehan me mennä ensi vuonna ystävänpäivänä kaupungille brunssille, lounaalle, kahville ja illalla syömään. Voimmehan?

maanantai 15. helmikuuta 2016

Kaukoviha

Jos meidän Vauva olisi jaksanut jatkaa minun matkassani, hän syntyisi huhtikuussa. Tai silloin se laskettu aika olisi ollut. Kuten kaikki varmasti hyvin tiedämme, silloin on myös erään Ruotsissa syntyvän jälkeläisen laskettu aika. Tai ainakin niin meille on annettu ymmärtää.

Olen kehittänyt käsittämättömän kaukovihan sitä ihmistä kohtaan, joka sitä tiettyä jälkeläistä odottaa. Vihaan hänen vaatteitaan, puolisoaan, asemaansa, hymyään, hampaitaan, kasvojaan, kävelytyyliään, puhetapaansa – ja kasvavaa vauvamahaansa. Luen kaikki jutut, mitä hänestä kerrotaan. Ja pakahdun kasvavaan vihaani. Hyvä, etten lyö näyttöä.

Tunnen itseni niin aikuiseksi ja tasapainoiseksi näiden tunteideni kanssa. Not. En ole kehdannut kertoa tästä edes miehelleni. Piilottelen tätä tunnetta kaikilta niin kuin aikoinaan kaukorakkautta teemuselännettätoniniemistäjanisievistäjaketänäitänyton kohtaan.

Todennäköisesti loppuelämäni tunnen vihaa ja katkeruutta sitä perhettä kohtaan. Vaikka eihän se ole meiltä pois. Mutta onhan se silti syljettävän epäreilua, että toisista tulee prinsessoja ja äitejä tuosta noin vain. Se lapsi on aina muistutuksena siitä lapsesta, jota me ei koskaan saatu. Hänen kasvussaan joudun seuraamaan sitä, mitä omassa lapsessani en saanut seurata.

Salaa kotona minä tunnen kaukovihaa ja itken muutaman kyyneleen. Mutta vain silloin, kun verhot ovat kiinni ja mies poissa.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Kun ei vain tiedä, haluaako lasta

En tiedä ketään toista ihmistä, joka olisi tällaisessa tilanteessa: kuukausi toisensa jälkeen kuluu sen miettimisessä, että haluaako lasta vai ei. Tunnen oloni niin ulkopuoliseksi kaikkien lapsellisten ja kaikkien lapsettomien keskellä. Eikä sitä yhtään paranna se, että oikeasti olenkin ulkopuolinen. En kuulu mihinkään porukkaan. Minulla ei ole lapsia. En ole tahattomasti lapseton. En ole päättänyt olla hankkimatta lapsia.

Olen 34-vuotias nainen, joka ei osaa päättää, lisääntyykö vai ei.

Tässä ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin se 24-vuotias minä itse, joka ei osannut päättää, lisääntyykö vai ei – ja jos lisääntyy, niin kenen kanssa. Silloinhan aikaa oli vielä vaikka muille jakaa. Nyt sitä ei ole oikein jaettavaksi enää edes itselleen.

Olin aina kuvitellut, että minulla on elämä paketissa 30-vuotiaana. No, kolmea kuukautta ennen kuin se ikä loppui, pääsin sekä naimisiin että sain vakituisen työpaikan. Omistusasunto minulla oli jo ollut aiemmin, se ei ollut se juttu. Mutta olin kuvitellut, että minulla on omakotitalo ja lapset. Hyvänen aika, kyllähän kaikilla nyt lapset on kolmekymppisenä!

Nyt minä alan olla lähellä kriittistä ikää enkä ole vielä edes osannut päättää, haluanko niitä lapsia ylipäänsä. Miten tämä voi olla mahdollista?!

Joka toinen päivä olen sitä mieltä, ettei näin pahaan maailmaan, jossa kaikki peittyy saasteisiin ja myrkkyihin, jota uhkaa ilmastonmuutos, kuivuus, vesipula ja kaikki muut ongelmat, joka on jo nyt aivan ylikansoittunut, täynnä väkivaltaa, julmuutta, sotia ja kamaluuksia, kannata hankkia enää yhtään uutta ihmistä kärsimään ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että siitä kaikesta huolimatta oma vauva omassa kodissa oman miehen kanssa olisi suurinta onnea, jota ihminen voisi koskaan kokea. Ja kyllähän me pystyisimme tarjoamaan meidän lapsella turvaa, onnea ja hyvinvointia.

Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että lapsi on helpompi saada, jos sitä ei vielä ole olemassa kuin saada pois, jos se jo on olemassa. Siis teoriassa ainakin. Siksi minä edelleen himmailen tämän kanssa.Vaikka näin ei ajattele kukaan muu tässä maailmassa. En ainakaan tiedä ketään muuta.


Tosin kysymys kuuluu, että kun me vuosi sitten yritettiin lasta ihan tosissaan ja alkusyksyllä minä olin ihan oikeasti raskaana, miten minä silloin tiesin ja olin varma?

perjantai 12. helmikuuta 2016

Vauvahankintoja

Kuten varmasti niin monet muutkin lapsentekoikäiset pariskunnat, myös me olemme tehneet hankintoja ja suunnitelmia vauvaa varten. Vaikka mitään vauvaa ei ole ollut kuin ajatuksissa. Vaikka me olemme ihan järkeviä ja harkitsevia ihmisiä. Vaikka mistään ei ole mitään takeita. Silti.

Meillä on farmariauto. Se on tietysti vähän myös koiria varten, mutta oikeasti noin pienet koirat mahtuisivat takapenkillekin. Mutta jos on vauva ja koirat ja vaunut ja muut tavarat, me tarvitaan farkku. Oikeasti minä ajan sillä autolla töihin ja takaisin. Ypöyksin.

Meillä on ekstrahiljainen astianpesukone. Se ei häiritse yölläkään. Kun sitten lapsen kanssa joutuu pesemään astioita useammin. Oikeasti me tarvitaan sitä konetta noin joka toinen päivä. Ja silloin se ehtii olla päällä silloinkin, kun olemme hereillä.

Meillä on riittävän iso pyykinpesukone. Mahtuupahan vauvan pyykit. Oikeasti me tarvitaan isoa konetta koiranpyyhkeiden vuoksi.

Meillä on perhekokoinen jääkaappi ja sen vieressä perhekokoinen pakastin. Mahtuupahan perheen ruoat, kun kerran viikossa vain käydään isosti kaupassa. Nythän on niin kätevääkin, kun kaupat ovat myöhään auki. Toinen voi jäädä kotiin lapsen ollessa nukkumassa ja toinen käy tehokkaasti kaupassa. Oikeasti siitä jääkaapista on käytössä kolmasosa ja pakastimesta puolet.

Meillä on sohvassa irtopäälliset. On sitten helppo pestä pienten tahmatassujen jäljet. Oikeasti meillä ei koskaan istu kukaan sohvalla.

Meillä on ruokapöytä sekä keittiössä että ruokailutilassa ja niihin katsottuna kokonaisuuteen sopiva lastentuoli. On sitten kiva lapsen kanssa syödä aamiaista aamiaispöydän ääressä ja kattaa kivasti, kun isä tulee töistä kotiin. Oikeasti minä syön itsekseni keittiön tason ääressä samalla, kun selaan konetta.

Meillä on yksi huone sitä varten, että lapsi mahtuu. Yksi kokonainen huone. Oikeasti se on tällä alueella aivan järkyttävän kallis ja tyhmäkin investointi. Kuivatan siellä niitä koiranpyyhkeitä.


Mitä jos eläisikin vain tätä käsillä olevaa elämää ja hetkeä?

torstai 11. helmikuuta 2016

Mitä jos se jättää?

Jos me ei saada lasta tai jos me päädytään siihen, ettei enää yritetäkään lasta, onko se ihan varmasti molemmille ok-vaihtoehto koko loppuelämän?

Meillä on ihana parisuhde, paljon rakkautta, olemme molemmat korkeamoraalisia ja uskollista sorttia. Meillä on hyvä olla yhdessä, teemme asioita yhdessä, puhumme ja pussaamme ja kun jotain päätämme, pidämme päätöksemme. Meillä on elämässä kaikki hyvin. Alusta asti olemme puhuneet lasten hankinnasta ja siitä, että tämä parisuhde on se ykkösjuttu ja lapset tulevat tähän mukaan, jos tulevat. Mikään ei siis viittaa siihen, että tulevaisuudessa olisi odotettavissa mitään muuta kuin hyviä ja kivoja asioita ja yhdessäolon auvoa.

Meidän parisuhteen pitäisi kaiken järjen, kaiken tunteen ja kaiken tahtomisen perusteella kestää mitä vain. Esimerkiksi lapsettomuus.

Silti minulla on aina välillä sydämessäni kauhun tunne kun tajuan, ettei minulla ole mitään keinoa tehdä mitään, jos mieheni haluaa joskus lähteä elämästäni ja perustaa perheen jonkun muun kanssa. Hänellähän on siihen ihan realistinen mahdollisuus vielä noin parikymmentä vuotta senkin jälkeen, kun minulla ei ole enää mitään toivoa saada lapsia. Siinä tapauksessa lapsettomuus ei olisikaan enää meidän lapsettomuutta. Se olisi minun lapsettomuuttani. Ja hän vain tuntisi tuhlanneensa elämänsä parhaat vuodet minun, lapsettoman kanssa, vaikka halusikin lapsia ja oikean perheen.

Oikeastaan tällä hetkellä on pahinta, mitä pystyn kuvittelemaan, että meidän yhteinen tuska, suru ja päätökset eivät olisikaan meidän yhteisiä, vaan mies jakaisi uuden onnen jonkun toisen kanssa ja minä jäisin täysin yksin maailmaan kaiken keskelle, vailla toivoa.

Mieheni mielestä on täysin järjetöntä ajatella ja puhua tällaista, mutta minä en voi sille mitään, että pelkään. Ja tunnen kauhua.


Minä en kestä, jos se joskus jättää minut. Enkä ainakaan sitä, jos se joskus jättää minut siksi, että meillä ei ole lapsia.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Kyllä säkin tarvitset oman pienen

Olemme mieheni kanssa tavanneet kuutisen vuotta sitten. Yhteensä meillä on kolme veljeä, joista siihen aikaan vain yksi oli naimisissa. Kaksi muuta olivat kyllä jo myös hankkineet/saaneet/löytäneet/tavanneet (nykyisen) naisensa. Monella meistä oli opinnot kesken, osa asui vuokralla, tulevaisuus oli useammalla vielä hämärän peitossa.

Nyt kuusi vuotta myöhemmin jokainen meistä on naimisissa, kaikilla on omistusasunto, erilainen määrä velkaa, opinnot päätöksessään ja työpaikka, johon täytyy enemmän tai vähemmän säännöllisesti raahautua. Tulevaisuus on monessa asiassa jo menneisyyttä eikä kukaan enää elä huolettomia aikoja, jolloin asuinpaikoilla, kumppaneilla, säännöllisellä rytmillä, juomisella, jääkaapin sisällöllä tai ensi kesän töillä ei ollut väliä.

Tässä kuudessa vuodessa jokainen kolmesta veljestämme on lisääntynyt (nykyisen) vaimonsa kanssa. Yhteensä lapsia on viisi. Vanhemmistamme on tullut isovanhempia, joilla on lasten kuvat lipastojen päällä. Meistä sisaruksista on tullut tätejä, setiä, enoja ja kummeja, joilla on monenlaisia paineita huomioimisessa ja muistamisessa ja lahjomisessa ja kasvun seuraamisessa.

Kaikilla muilla elämä on mennyt niin kuin kuuluu paitsi meillä. Me emme ole muuttaneet maalle emmekä lähiöön emmekä omakotitaloon. Me emme matkustele velaksi lämpöön talvea pakoon. Me emme ota irtiottoja elämästämme viikonloppumatkojen/ystäväiltojen/mökkeilyn/vanhemmilla olon/juhlimisen merkeissä. Me emme ole saaneet lasta. Me vain olemme kahdestaan, teemme töitä, yritämme huolehtia ikääntyvistä vanhemmistamme, tönötämme siistinä lasten synttäreillä ja pidämme matalaa profiilia huolettomasta arjestamme.

Lähestulkoon aina, kun olen tekemisissä äitini tai appivanhempieni kanssa, saan kuulla, kuinka sinunkin pitäisi saada tuollainen oma pieni. Sä tarvitset sellaisen. Elämä on ihan toisenlaista, kun on lapsi. Sun elämä muuttuu ihan erilaiseksi. Antakaa sille mahdollisuus. Odottakaahan, kun teilläkin on tuollainen. No, älä nyt, kohtahan teilläkin on oma vauva. Ajattele, millaista sitten on, kun teilläkin on oma vauva. Sitten se on ihan erilaista, kun teilläkin on oma vauva. Voi että, milloinkohan teilläkin on oma vauva.

Omavauvaomavauvaomavauvavauvavauvavauvaomaomaoma…



--- Pää kiinni!


tiistai 9. helmikuuta 2016

Mä oon onnellinen näin

Viikonloppuna minä ja mieheni juteltiin vauvasta ja sen hankkimisesta ja elämästä lapsen kanssa ja lapsettomasta elämästä. Ihan niin kuin jokaisena viikonloppuna. Ja jokaisena arkipäivänä. Tai no, jokaisena sellaisena arkipäivänä, kun olemme molemmat kotona. Mutta siis ymmärsitte pointin: viikonloppu ei ollut mitenkään poikkeava.

Kuitenkin jäin miettimään viikonlopusta yhtä mieheni lausetta. Hän sanoi, että ei kai se lapsi mikään välttämättömyys ole, hän ainakin on onnellinen näin. Tarkoitti siis näin kahdestaan minun kanssani tällaisessa elämässä, mitä me juuri nyt elämme. Hän ei tarvitse onnellisuuteen välttämättä lasta.

Jäin tuota lausetta miettimään. Tajusin, että niin olen minäkin. Minähän olen oikeasti onnellinen tässä elämässä, joka meillä juuri nyt on. Eikä siitä puutu mitään. Onnellisuudesta ei puutu yhtään mitään muuta kuin toisinaan aikaa tehdä mukavia juttuja. Mutta siitä ei siis puutu lasta. Minun onnellisuuteni ei ole riippuvainen siitä, onko minulla lapsi vai ei.

Saattaahan se olla, että lapsi tuo onnea lisää – tai sitten vie sitä. Mutta hän ei ole onnellisuuden puuttuva palanen.


Vou! Mitäs me nyt tehdään?

torstai 4. helmikuuta 2016

Menkat

Taas. Niiden ympärillähän tässä pyöritään. Tosin eipä se mikään ihme ole, sillä meillä on ollut sittenkin viime aikoina makuuhuoneessa aika hiljaista ja kylmää.

Hiljaista siksi, että pääasiassa vain minä nukun siellä. Eikä minusta (käsittääkseni) lähde nukkuessani ääntä. Mies on viime ajat nukkunut hotelleissa pitkin Eurooppaa. Toiset pendelöivät vähän kauemmas kuin toiset.

Kylmä siksi, että raikas yöpakkanen tunkee rööristä suoraan sänkyyn. Syynä jotkut ilmanvaihtovirtaukset ja jotain.

Mutta menkat siis alkoivat ja minun kohtuni harmittelee, kun ei taaskaan saanut alkaa kehittää vauvaa. Kuinkakohan monta kertaa sekin on kokenut tämän saman pettymyksen. Ottaen huomioon, että kohdun ainoa tehtävä on kantaa vauvaa, se on kokenut paljon enemmän pettymyksiä tässä asiassa kuin minä. Minähän olen kiinnittänyt menkkoihin tämänkaltaista negatiivista huomiota vasta vuoden, kohtu on vuotanut jo yli kaksikymmentä vuotta.

Tätä puolta en ole muuten (vielä) tullut ajatelleeksikaan: noilla luvuilla kohdun käyttöaika taitaa olla kyllä loppusuoralla. Yli kaksikymmentä vuotta jatkuvaa säätöä ja valumista. Ihme, ettei se ole vielä käpristynyt kokoon vaan pitää yhä toivoa(an) yllä.

Mutta ei siis vauvaa lokakuussa. Silloin, kun olin raskaana, vauva sai käsittääkseni alkunsa yhdynnöistä menkkojen loppupuolella ja heti niiden jälkeen. Mutta voi olla, ettei saa tällä kertaa. Ymmärtääkseni Eurooppa kutsuu siittiöiden kantajaa juuri ratkaisevalla hetkellä.

Saanpahan siis iloita ainakin vielä toisenkin kerran tänä vuonna tästä naiseuden multihuipentumasta.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Lisääntymiskelvoton

Lieneekö biologiaan vai kulttuuriin sisäänrakennettu se ajatus, että oikeat naiset lisääntyvät. Kumpaan vain, mutta olemassa se on. Vauvan yrittämisen ja keskenmenon jälkeen olen tuntenut, kuinka minun oikeasta naiseudestani puuttuu jotain. Olen vain osaksi nainen, koska en ole äiti.

Yhdenkään feministin tai naisasianaisen tai uratykin tai kenenkään on turha tulla sanomaan, ettei tämä pidä paikkansa. En minäkään ajattele, ettei nainen olisi kokonainen ilman äitiyttä. Enkä pidä parempana niitä naisia, jotka ovat kyenneet lisääntymään. Enkä ajattele edes niin, että minun tai kenenkään muunkaan naisen pitäisi lisääntyä ja muuttua äidiksi ollakseen kokonainen nainen. Mutta sellainen ajatus vain tuntuu olevan ilmassa. Ja sellainen tunne minulla on.

Jos me ei siis koskaan saada lasta, tarkoittaako se sitä, että minä olen jotenkin vain osittain nainen? Onko olemassa jotain naiseuden lokeroa, johon en pääse tutustumaan, jos en ole äiti? Ovatko lisääntymiseen kykenemättömät naiset nykypäivänäkin arvottomampia kuin lisääntyneet naiset?

Ajatus on paha, mutta minun mielestäni sellainen ajatus on vallalla myös nykyaikana – ihan niin kuin on ollut kautta koko ihmiskunnan historian. Lapseton voi saavuttaa ja tehdä vaikka mitä, mutta hän on silti koko elämänsä ja kuolemansakin jälkeen lisääntymiskelvoton yksilö. Nainen, jolla ei ole lapsia.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Vauvakuumeeton


Välillä minua huolestuttaa, saanko ollenkaan olla ”lapseton”-statuksella liikkeellä. Minulla ei nimittäin ole mitään kovinkaan suurta vauvakuumetta. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vauvaa yrittävillä yli-ikäisillä on järjestään kova vauvakuume, johon he etsivät omasta perillisestä vastausta.

Minusta tuntuu lähinnä siltä, että vauva olisi ihan kiva. Ja että jos ei tule vauvaa, me saatamme harmitella sitä myöhemmin. Ja että olisi hieno haaste kasvattaa toista ihmistä ja seurata hänen matkaansa omaksi yksilökseen. Ja että olisi viisautta, jos olisi joku, joka meidät perii ja kaikki haalimamme tavarat korjaa talteen, kun meistä aika jättää. Mutta eihän nämä ole varsinaista vauvakuumetta. Tämä on järkeä.

Jos siis minä (me) jään lapsettomaksi, onko se vähemmän traagista kuin se, että vauvakuumeilija jää lapsettomaksi? Saavatko naiset ylipäänsä ajatella vauvajuttuja järjen kautta vai onko silloin auttamattomasti ulkona mammakuvioista ja vertaisryhmistä?

Voiko vauvakuumeeton ylipäänsä toivoa vauvaa sanan oikeassa, äidillisessä merkityksessä?

tiistai 26. tammikuuta 2016

Lisääntymisen oheistoiminnot

Kun lueskelen ja kuuntelen kaikkien muiden lisääntymispuuhissa olevien ihmisten juttuja, huomaan olevani aivan amatööri. En ole koskaan seurannut lämpöjäni, tehnyt ovulaatiotestejä, syönyt greippiä tai tehnyt muutakaan tieteellistä tai epätieteellistä jouduttaakseni lisääntymistämme. Ehkä siinä lienee se syy, miksi minä en ole raskaana.

Me olemme vain hypänneet sänkyyn ehkäisyllä tai ilman aina, kun on tuntunut siltä. Siis halujen mukaan, emme kuukautiskiertoni mukaan. Olen ilmeisesti jotenkin vieläkin henkisesti teini, sillä kuvittelen, että nainen tulee raskaaksi, kun hän harrastaa seksiä ilman ehkäisyä. Sellaiseen minut on opetettu enkä saa sitä mielestäni pois.

Vaan pian ei ole enää aikaa opetella muuttamaan ajatusmaailmaansa. Kello käy. Minun lienee syytä alkaa ostaa greippimehua ja selvittää, minkä lämpöinen olen normaalissa olotilassa. Ja sitten pitäisi tietää, nouseeko vai laskeeko se lämpö silloin, kun on sopivassa lisääntymisvalmiudessa. Ja mitä muita oheistoimintoja kierto/viikko/päiväohjelmaan olisi syytä sisällyttää, että olisi oikea lasta tekevä nainen?

Pystyn jotenkuten näkemään itseni pissaamassa tikkuihin ja kantamassa kaupasta sopivia elintarvikkeita ja vetämässä vitamiinikuureja, mutta en näe miestäni harrastamassa lisääntymisen oheistoimintoja. Kuinka ihmeessä muut naiset saavat miehensä rakastelemaan heti, kun tikku näyttää sopivaa tilannetta. Minun mieheni ei kiihotu pissaisista testeistä nenänsä alla.

Tai enhän minä toisaalta tiedä, kun en ole koskaan kokeillut.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Hedelmällisyys laskee, idiootti


Keskenmenon jälkeen en ole juurikaan ajatellut vauvajuttuja. Ja jos olen, ne ovat koskeneet lähipiirin oikeita vauvoja, ei meidän omaa haavevauvaa.

En voi sanoa, että olen vieläkään riemumielin ryhtynyt ajattelemaan vauvajuttuja tai haaveilemaan iltaisin tuhisevasta nyytistä. Mutta olen antanut raskaudelle mahdollisuuden. Sen myötä ajatuksetkin tietysti kiertyvät lapsentekoteeman ympärille ihan huomaamatta.

Lapsentekoajatukset tietysti tarkoittavat myös netissä roikkumista ja asioiden googlailua. Eikä se ole kovin viisasta. Tiedätte varmasti itsekin.

Netti on täynnä toinen toistaan surullisempia artikkeleita yli kolmekymppisistä, jotka ovat vasta nyt havahtuneet siihen, että hankkivat lapsia. Yleensä ne jutut on otsikoitu pirteästi ja reippaasti myönteiseen muotoon siitä, kuinka yhä useammin lapsi hankitaan yli kolmekymppisenä, jopa yli kolmevitosena. Tosi asiassa niiden sisältö käsittelee maailman kaikkia tilastoja, joissa keskitytään pelkästään hedelmällisyyden laskuun ja lisääntyneeseen riskiin saada down. Eikä se ole mitään pirteää ja reipasta luettavaa.

Keskustelupalstat ne vasta kivoja ovat. Niissä kaksikymmentäviisivuotiaat sadan lapsen äidit, jotka kaikki asuvat kivoissa kiviomakotitaloissa keskellä Helsinkiä, tylyttävät kolmekymppisiä, jotka ovat niin itsekkäitä, etteivät ole viitsineet hankkia lapsia aikaisemmin.

Jokaisessa jutussa ja keskustelussa on mukana myös yksi tai useampi lääkäri, joka varoittaa ja neuvoo ja ohjeistaa ja valistaa. Viesti on yksiselitteinen: älä ole idiootti vaan hanki lapset kaksikymppisenä. Koko kansakunta menee pilalle, kun meitä lisääntymisessämme itsekkäitä on näin paljon.

Kaiken aikaa minun tekisi mieleni huutaa, ettei tämä ole totta. Elämä vain meni näin. Emme me olleet itsekkäitä, meillä ei vain välttämättä ollut vaihtoehtoja. Ainakaan kovin hyviä. Vaikka sieltä lääkiksestä olisi löytynyt sopiva ja lisääntymishaluinen, kivitalon omistava puoliso ennen kuin kaksikymmentäviisi on mittarissa, meillä muissa tiedekunnissa ei ollut niin idyllistä. Me jouduimme tyytymään epätäydelliseen elämään ja vääriin miehiin.

Ja sitä me nyt maksamme. Halusimme tai emme. Ja meidän takiamme sitä maksaa koko kansakunta. Kylläpä me olemme itsekkäitä idiootteja.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Yllätysvauva

Kun minä olin raskaana, olin kuvitellut, että jo tähän aikaan tänä vuonna olen jäämässä pois töistä. Vauvan oli määrä syntyä vasta huhtikuussa, mutta kuvittelin jääväni äitiyslomalle heti, kun se on mahdollista ja jo sitä ennen kaikille mahdollisille vuosilomille ja palkattomille vapaille.

Mutta koska elämässä kaikki on mahdollista, asia on kääntynyt ihan päälaelleen. Tällä hetkellä minä teen välillä vähän enemmän töitä kuin minun tontilleni kuuluisikaan, sillä täten autan työtoveriani, joka on raskaana. Hän on ehdottoman tukevasti raskaana eikä tilanne näytä muuksi muuttuvan. Minun tehtäväni on iloita ja riemuita ja kantaa korteni yhteiseen auttamisen kekoon.

Tilanteen tekee sietämättömän epäreiluksi monikin asia. Tämä ihminen on paljon minua vanhempi. Siis vuosia. (Ja muistettakoon, että minäkin olen kaikkien tutkimusten ja gallupien ja mielipiteiden ja suositusten mukaan liian vanha.) Tällä ihmisellä on jo ennestäänkin lapsia. Tällä ihmisellä ei ole miestä. Tai epäilemättä on joku mies, mutta ei sellaista, jonka pyykkejä pitäisi pestä ja yskimistä kuunnella ja yhteisistä rahoista riidellä. Tämä ihminen ei käsittääkseni edes halunnut enää lasta.

Sitä paitsi oli minun vuoroni, minun kevääni, minun aikani olla raskaana. Ei kenenkään muun.

Miten joku yli nelikymppinen voi saada yllätysvauvan, mutta minä en saa sellaista millään keinolla?!

perjantai 22. tammikuuta 2016

Uusi (seksi)vuosi

Olen ollut taas hiljaa vaikka kuinka kauan. En osaa sanoa miksi, sillä periaatteessa kuitenkin tykkään pitää blogia. Ehkä minä yritän tsempata. Tässäkin. Ihan niin kuin tässä ei olisi vähän tarpeeksi tsempattavaa vähän kaikilla muillakin elämän alueilla. Töissä pitää tsempata, että paikan saa pidettyä. Kotona pitää tsempata, että kämppä näyttää hyvältä. Liikunnassa pitää tsempata, että selluliitti lähtee liikkeelle. Perheessä pitää tsempata, että saa vanhemmille ja kummilapsille ja sisaruksille ja appivanhemmille ja vanhoille sedille tuotettua kaikkea hyvää ja kaunista ja yksinäisyyttä lieventävää. Kylppärissä pitää tsempata, että saisi edes välillä ajettua säärikarvat.

Makkarissa vasta pitääkin tsempata, jotta saa miehen pidettyä tyytyväisenä ja jälkikasvun alulle.

Miksei sitten saman tien voisi tsempata yhden pienen bloginkin kanssa. Minäpä tsemppaan!

Makkariin mennäkseni, on pakko kertoa, että olen keskenmenon jälkeen pidättäytynyt visusti seksistä ilman ehkäisyä. Lähinnä siis minä olen, koska mieheni olisi ollut valmiimpi "antamaan luonnolle mahdollisuuden". Minä en ole ollut. Olen jättänyt koko vauva-asian ajattelematta. Sängyssä se tietysti tarkoittaa sitä, että säädämme kondomin kanssa. En ole viitsinyt aloittaa hormonaalista ehkäisyä, koska olen siitä ollut nyt erossa jo kohta kaksi vuotta. Eihän sitä nimittäin tiedä, mitä sen vauvajutun kanssa vielä tehdään. Joka kerran mies kysyy, voisimmeko olla ilman. Joka kerran minun on sanottava, etten ole vielä valmis. Todella romanttista. Ja kiihottavaa. Ilmankos meidän makkari on ollut keskenmenon jälkeen lähinnä työtä ja nukkumista varten. Jos urbaaneja legendoja on uskominen, minä olen ihan kohta vaarassa menettää mieheni, joka ei jaksa tällaista naista kauaa, vaan etsii jonkun, joka antaa enemmän, useammin, vauhdikkaammin ja isommin.

Legendojen kertojille kuitenkin tiedoksi, että on olemassa myös tällaisia omituisia miehiä, joiden mielessä seksi ei ole jatkuvasti, vaan jotka käyvät töissä, nauttivat hyvästä ruoasta, pussailevat, ulkoilevat, sukuloivat, halivat, istuvat kynttilän valossa, urheilevat, tapaavat kavereita, käyvät kaupassa, huolehtivat arjesta ja rakastavat vaimoaan - oikeasti siis ilman jatkuvaa tarvetta panna jokaista vastaantulevaa naista.

Tästä vuodesta näyttää kuitenkin tulevan uusi seksivuosi. Olemme harrastaneet kerran seksiä ilman ehkäisyä - ja muutaman kerran ehkäisylläkin. En edes tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta.