Itsekkäät lapsettomat

Lapset, vanhemmuus ja lapsettomuus tuntuvat olevan kaikista eniten mielipiteitä herättäviä ja jakavia asioita. Ymmärrettävästi. Onhan meihin ihmisiin koodattu ajatus siitä, että meidän pitää lisääntyä - ja että me haluammekin lisääntyä. Nykymaailmassa lisääntyminen ja suvun jatkaminen eivät vain ole niitä sanoja, joita käytetään. Nykyisin me toivomme lapsia, haluamme perheen, odotamme omia pieniä. Mutta kyllä kai biologia siinä taustalla jyllää, olivat sanat mitä tahansa.

Siinä mielessä on siis ihan ymmärrettävää, että lapsettomat ihmiset herättävät ajatuksia, tunteita ja puheita. Me olemme jotenkin ulkona siitä kuviosta, johon vanhemmuus ja lapset liittyvät. Ja kuitenkaan meitä ei voi täysin sivuuttaa ja unohtaa. Meidät on pakko ottaa huomioon perheenjäseninä, sukulaisina, ystävinä, työtovereina, harrastuskavereina, yhdistysihmisinä. Pelkällä olemassaolollaan lapsettomat alleviivaavat lapsen saaneita. Eivätkä aina pelkästään myönteisellä tavalla. Usein kai on niin, että käytännön arjessa ja kaiken kiireen keskellä monikaan vanhempi ei muista kaikkea sitä hyvää ja ihanaa, mitä lapset hänen elämänsä kokonaisuuteen tuovat. He näkevät vain niitä kielteisiä asioita. Läsnä olevissa lapsettomissa aikuisissa on konkreettisesti näkyvissä kaikki se, mitä lapselliset kaipaavat: oma aika, vapaus, hyvät yöunet, aikuisten maailma, usein taloudellinen turvallisuus. Se lienee yksi syy, miksi lapsettomat ovat niin hankalia tuttavia.

Useinhan ollaan sitä mieltä, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Meillä on jotain sellaista, jota lapsellisilla ei ole, mutta jota he haluaisivat. En ole koskaan kuullut kenenkään suusta sellaista väitettä, että lapselliset ovat itsekkäitä, koska heillä on jotain, mitä he ovat halunneet ja saaneet. Ja mitä me lapsettomat emme ole saaneet.

Lapsettomien itsekkyys on sitä, että ei jatketa sukua, ei tehdä yhteiskuntaan lisää veronmaksajia, ei ajatella ihmiskunnan tulevaisuutta eikä ollenkaan huolehdita siitä, kuka pesee meidän pyllymme vanhainkodeissa.

Mutta eikö lapsellisten itsekkyys ole sitä, että nimenomaan tehdään maailmaan lisää ihmisiä puhtaasti siitä syystä, että itse halutaan lapsia, vaikka tämä pallo ei pysty elättämään meitä nykyisiäkään?

Jos objektiivisesti, isossa mittakaavassa ajatellaan, ovatko fiksut, koulutetut länsimaalaiset, jotka tietävät maailman tilan, itsekkäämpiä hankkiessaan lapsia vai ollessaan lapsettomia?