En tiedä ketään muuta pariskuntaa, joka olisi lapsettomuuden kanssa samassa tilanteessa kuin me olemme. Oikeasti me olemme tahattomasti lapsettomia, sillä yrityksistä huolimatta emme ole saaneet lasta. Oikeasti me olemme lapsia menettäneitä vanhempia. Ainakin sellaisessa maailmankuvassa, jossa ihmisen elämä katsotaan alkavaksi hedelmöittymisen hetkellä. Oikeasti me olemme myös tahallisesti lapsettomia, sillä käytämme tälläkin hetkellä ehkäisyä. Ainakin jos kaikki kaksi keskenmenon jälkeistä yhdyntää lasketaan tähän mukaan.
Me emme kuulu oikein mihinkään kategoriaan. Emmekä itsekään tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Me haluaisimme kovasti Lapsen meidän elämään. Me pelkäämme uusia keskenmenoja. Me olemme valmistautumassa siihen, ettemme me koskaan kykene lisääntymään. Me ajattelemme, ettei tähän maailmaan kannata yhdenkään ihmisen syntyä. Kaikki nämä ajatukset ovat meille yhtä tosia. Mikä niistä on lopulta se, josta tulee hallitsevin?
En voi kuvitellakaan, kuinka kipeä asia sellainen lapsettomuus on, joka johtuu siitä, että on käynyt kymmenen vuotta erilaisia hoitoja ja lopulta on selvinnyt, ettei biologista lasta koskaan tule.
En voi kuvitellakaan, millaista on olla vanhempi. Yhdelle tai useammalle ihmiselle.
En voi kuvitellakaan, millaista elämä on siinä tapauksessa, jos me valitsemme lapsettomuuden. Tai siis emme enää edes kokeile, tuleeko uusia raskauksia ja uusia keskenmenoja vai johtaako jokin alkanut raskaus lopulta vauvaan.
Voiko lapsettomuus olla silti kipeä asia, vaikka sen olisi olosuhteiden pakosta tai muista sellaisista syistä osittain itse valinnut? Saako siinä tapauksessa surra lapsettomuutta vai onko lapsettomuuden suru oikeutettua vain sellaisissa tilanteissa, joissa jokainen kivi on käännetty?
Missä menevät valitun lapsettomuuden, lapsettomuuden ja kipeän lapsettomuuden rajat?
Koen, että lapsettomuus on kipeä asia, jos se asianomaisista siltä tuntuu. Ei sillä väliä, mitä siellä taustalla on. Itse kärsin tahattomasta lapsettomuudesta noin 8 vuotta, sillä sopivaa (tai edes sopimatonta) kumppania ei löytynyt, vaikken ole mitenkään erityisen nirso tai vaativa miesten suhteen. Vihdoin päätin mennä itsellisenä naisena hedelmöityshoitoihin ja nyt minulla on kaksi lasta. Raskaaksi tulo oli hyvinkin helppoa, mutta silti koen (edelleen) hengenheimolaisuutta lapsettomien ihmisten kanssa. En vain pysty unohtamaan noita tuskan vuosia, vaikken edes yrittänyt tulla silloin raskaaksi. Joku ei missään nimessä määrittelisi minua lapsettomuudesta kärsineeksi, mutta itse koen kuitenkin olevani sitä.
VastaaPoistaKiitos kirjoituksestasi! Minäkin ajattelen niin, että lapsettomuus ja siitä kärsiminen on niin henkilökohtaista, ettei sitä voi ulkopuolelta määritellä. Niin kuin aika moni muukin asia tässä ihmisen elämässä. Ollaan rauhassa lapsettomia ja surraan sitä, vaikka muut olisivat mitä mieltä!
PoistaMinustakin on vaikeaa ettei kukaan muu ole samanlaisessa elämäntilanteessa meidän kanssa. Netissä ehkä on muutamia, mutta oikeassa elämässä ei ole. Kuten edellinen kommentoija sanoi, lapsettomuus on kipeä asia, jos itsestä siltä tuntuu. On syy lapsettomuuteen sitten se, ettei ole löytänyt kumppania, ei tule raskaaksi luomusti, ei tule hoidoillakaan raskaaksi tai saa keskenmenoja. Jokaisella on oma kipuraja, minkä yli ei tarvitse mennä. Tietty määrä keskenmenoja tai joillain esim. lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin meno on aivan mahdoton ajatus. Meillä rajana oli tietty määrä hoitoja. Puhtaasti valittu lapsettomuus on vain varmaankin sitä kun elää yksin/parisuhteessa eikä selkeästi halua lapsia eikä niitä koskaan yritetä. Teillä on siis oikeus surra lapsettomuutta joka tapauksessa. Tsemppiä, pohdiskeleva elämän analysointi auttaa varmasti löytämään oikean ratkaisun :)
VastaaPoistaPäivän paisteessa, minäkään en ole kenenkään tutun kanssa samassa elämäntilanteessa. Tietysti tunnen joitakin lapsettomia ihmisiä, mutta kuinka mennä heiltä kysymään, että hei, miksi te olette lapsettomia. Lapsettomuus on aika yksinäinen suru: itse sitä ei kehtaa ottaa puheeksi eikä kukaan muukaan kehtaa. Mutta onhan meillä sentään tämä nettiyhteisö. Jossain on Joku, joka tietää ja ymmärtää!
PoistaMe saimme 4 keskenmenoa vuoden sisällä ennen tätä raskautta (nyt rv17+6) ja me päätimme että emme enää yritä. En olisi kestänyt toista keskenmenoa. Ja noita "ole iloinen että sinä sentään tulet raskaaksi" kommenteja. Mitä hyötyä siitä on jos lapsi ei pysy siellä masun sisällä?! Tämä raskaus oli siis puhdas vahinko, mutta erittäin iloinen sellainen!
VastaaPoistaNyt raskausaikana olen kärsinyt peloista, että tuleeko sekeskenmeno nyt vai milloin? En ole pelkojeni takia pystynyt nauttimaan tästä.. Lisäksi on ollut kaiken maailman raskausoireita, oksentelua ja migreenikohtauksia 3kk sekä veristä vuoto alkuraskaudesta asti. Nyt sitä pitäisi muitten mielestä silti olla iloinen ja kiitollinen, koska on sellaisia jotka eivät saa omia lapsia.
Pointtini on, että kaikilla on joku mielipide miltä susta pitäisi tuntua, ja miten sinun pitäisi reagoida ja suhtautua asiaan, mutta kaikilla on oikeus niihin omiin fiiliksiin ja kaikilla on oikeus surra, jos siltä tuntuu! Sen verran voin antaa neuvoksi että älä välitä mitä mieltä muut ovat, ja yritä itse ajatella positiivisesti :)
Kiitos kommentistasi ja tsempeistäsi! On teillä ollut aikamoinen vuosi. :( En ymmärrä, kuinka olet selvinnyt henkisesti siitä. Mutta ihanaa, että nyt olet raskaana. Pidän peukkuja, että tämä Pieni jaksaa loppuun asti. <3
Poista