Olen elänyt varhaisteini-ikään asti omakotitalossa ydinperheessä ja jotenkin kai sitä kautta aina ajatellut, että niin oikeasti kuuluu elää. Kaikki muut tavat elää ovat vain valmistautumista siihen oikeaan elämään oman miehen, omien lasten ja omien eläinten kanssa omassa omakotitalossa, josta lähdetään kesällä mökkeilemään omalle kesämökille.
Muutimme jokin aika sitten. Se oli ennen keskenmenoja. Niin kuin niin monessa aikaisemmassakin muutossani ajattelin paljon sitä, että nyt hankitaan se omakotitalo ja aloitetaan oikea elämä. Katselimmekin monia, teimme jopa tarjouksia. Huolellisen harkinnan tuloksena päädyimme kuitenkin lopulta kerrostaloasuntoon.
Onneksi meillä ei ole omakotitaloa! Mitä ihmettä me olisimme tehneet kahdessa sadassa neliössä, kolmessa kerroksessa ja neljässä makuuhuoneessa. Tämä kerrostaloasuntokin on meille kahdelle liian suuri. Mutta tämä ei sentään jatkuvasti muistuta siitä, että huoneet pitäisi täyttyä lapsista. Tämä on kahden aikuisen koti. Ihan vielä minusta ei tunnu siltä, että tämä on oikeaa elämää. Mutta olen kovasti matkalla kohti sen tiedostamista.
Lapsettomuus kasvattaa ihmistä yllättävän paljon. Kuten nyt tajuamaan tämän, kuinka ihmeellisistä asioista sitä voi tulla elämässään kiitolliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti