Tyhjyys ja vapaus ja helpotus

Silloin kun tajusin, että tämä ihan totta on keskenmeno eikä meillä sen jälkeen ole enää sitä vauvaa ja kaikkea sitä odotusta ja tulevaisuutta, joka häneen liittyy, tuli valtava tyhjyys. On ole ikinä ennen kokenut sellaista tyhjyyden tunnetta elämässäni. Se ei ollut surua eikä järkytystä eikä pahaa mieltä eikä toivottomuutta eikä vihaa eikä mitään. Ei mitään muuta kuin tyhjyyttä.

Ehkä siinä on jokin yhteys mielen ja kehon välillä: kumpikin täyttyy tyhjyydestä, sillä mitään ei enää ole.

Oli itse asiassa aika vaikea ottaa vastaan toisten pahoitteluja ja epätoivoakin, koska itse ei tuntenut niistä mitään. Koska itse ei tuntenut mitään. Ja siitähän sitä syyllisyys tuli, kun ei edes surrut oman lapsensa olemassaolon päättymistä. Tunsi vain tyhjyyttä. Mutta jotenkin silloin päätin, että saan tuntea tai olla tuntematta yhtään mitään. Että kerrankin minulla on oikeus olla juuri niin kuin itse olen. Että tämä on niin yksityinen, minuun ja kehooni ja mieleeni liittyvä asia, että vaikka tuntisin mitä tai en tuntisi mitään, se ei kuulu kenellekään.

Ette arvaa, miten helpottavaa se oli. Seuraavaksi tunsinkin sitten valtavaa vapautta. Minulla on minun kokemukseni, tunteeni, elämäni ja kaikki aika, mitä on. Minulla on ne kaikki enkä ole niistä tilivelvollinen kenellekään. Vapauden tunne oli niin suuri, että tunsin suorastaan helpotusta, että keskenmeno tuli. Ilman sitä en olisi koskaan tajunnut, kuinka vapaa kaikesta olen.

Arvaatte varmasti myös sen, että olen vain puolisolleni myöntänyt, että keskenmeno oli jollakin lailla myös helpottavaa. Ei vastuuta kenestäkään, ei pelkoa kenenkään puolesta, ei huolenpitovelvollisuutta, ei valvottuja öitä, kasvatuksellisia kysymyksiä, kehon muuttumista, ei mitään muuta kuin tämä sama hyvä elämä kuin tähänkin asti. Mutta sanopa sellaista ääneen tässä lapsia paapovassa kulttuurissa. En uskaltanut. Enkä ehkä uskallakaan.

Tyhjyys. Vapaus. Helpotus.

Siinä ne päällimmäiset tunteet, joita tunsin menettäessäni lapseni. Ei kovin ylevää.

Mutta pelastaakseni kasvoni kerrottakoon, että surun ja epäonnistumisen aika tuli myöhemmin.

Keskenmeno

Jaahas. Olen ollut pitkään hiljaa. Siihen on ollut pätevä syy: meidän vauvaa ei enää ole. Sain siis keskenmenon. Se tapahtui aikoja sitten, mutta en ole jaksanut siitä avautua.

Olen edelleen ihan tyrmistynyt, kuinka niin saattoi käydä, sillä kaikki oli ihan kuin varta vasten pedattu sitä varten, että vauva syntyy juuri ensi vuoden huhtikuussa. Töissä se olisi ollut loistava aika vanhan ja uuden välissä - ja minulle olisi ollut oikein pätevä sijainenkin tiedossa. Kotielämässä kaikki olisi ollut täydellistä, sillä remppa on juuri valmistumassa, sisustus muotoutumassa ja me niiiin henkisesti kypsiä. Meidän kaikki vanhemmat olisi juuri silloin sopivasti jättäytyneet eläkkeelle. Huhtikuu olisi ollut paras mahdollinen kuukausi synnyttää vauva - monista eri syistä. Ja kaikki vauvauutisia edeltävät uutiset olivat kuin huutomerkkejä siihen suuntaan, että nyt todella on vauvan aika. On käsittämätöntä, että kävi näin, vaikka kaiken piti olla täydellistä ja harkittua.

Raskaus oli kymmenennellä viikolla, joten siinä mielessä keskenmeno oli ihan normaali. Ja lääkärin mukaan keskenmeno ei olisi voinut olla täydellisempi kuin se oli: kroppa hoiti kaiken oikein hienosti itsenäisesti eikä mitään muuta tarvittu kuin jälkikontrolli. Jotenkin teki mieli ottaa skumppalasi sille, että minulla on täydellinen keskenmenokroppa - mutta se sitten kuitenkin jäi. Onpahan ainakin jossain asiassa hyvä kroppa.

Keskenmeno alkoi vajaa viikkoa ennen sitä varsinaista keskenmenoa ihan tosi pienellä tiputtelulla. Aluksi paperiin tuli pyyhkiessä vain pieni tippa punaista kerran päivässä. Olin jo silloin vähän huolissani, mutta kaikkialla vakuutettiin, että se on ihan normaalia. Nyt minä sanon kokemuksen ohuella rintaäänellä, että se ei ole normaalia, jos tulee verta, kun on raskaana. Varsinainen suuri keskenmeno tuli yhtenä yönä, jolloin heräsin niin järkyttäviin menkkakivun kaltaisiin kipuihin, etten ole ennen sellaista kokenut. Kun sain itseni kammettua pystyyn ja vessaan, verta tuli paljon ja sen seassa iso möykky, jonka irtoaminen varmaan aiheutti kivun. Siinä vaiheessa olin jo joutunut pari päivää käyttämään sidettä varmuuden vuoksi, joten verenvuodon lisääntyminen oli tiedossa. En saanut yöllä juuri nukuttua, kivut olivat niin voimakkaat. Ulos tuli veren lisäksi vielä toinenkin hyytymämöykky, jonka jälkeen kivut hellittivät.

Aamulla soitin neuvolaan, josta käskettiin varata heti aika päivystävälle lääkärille. Lääkäri totesi keskenmenon, käski varata ajan äitiyslääkärille viikon päähän ja kaivoi nenäliinan esiin, koska en pystynyt pysymään kuivin silmin. Äitiyslääkäri oli sitten se, joka kehui minun hienoa keskenmenoani. Jossain vaiheessa muistin perua myös jo varatun toisen neuvola-ajan. Ja niin minut pullautettiin ulos raskaussysteemistä takaisin kuolevaisten naisten joukkoon.

Keskenmenon jälkeen olen kaivannut vauvaa, elämän tarkoitusta, mielekkyyden kokemusta, lomaa, kasvun ihmeen seuraamista ja neuvolasysteemin ihanaa palvelua.

Keskenmenon jälkeen olen iloinnut vapaudestani, omasta ajastani, itselleni palautuneesta kehostani ja lapsettoman parisuhteen mahdollisuuksista.

Onko tässä nyt tilanne fifty-sixty - vai miten se menikään?