Tyhjyys ja vapaus ja helpotus

Silloin kun tajusin, että tämä ihan totta on keskenmeno eikä meillä sen jälkeen ole enää sitä vauvaa ja kaikkea sitä odotusta ja tulevaisuutta, joka häneen liittyy, tuli valtava tyhjyys. On ole ikinä ennen kokenut sellaista tyhjyyden tunnetta elämässäni. Se ei ollut surua eikä järkytystä eikä pahaa mieltä eikä toivottomuutta eikä vihaa eikä mitään. Ei mitään muuta kuin tyhjyyttä.

Ehkä siinä on jokin yhteys mielen ja kehon välillä: kumpikin täyttyy tyhjyydestä, sillä mitään ei enää ole.

Oli itse asiassa aika vaikea ottaa vastaan toisten pahoitteluja ja epätoivoakin, koska itse ei tuntenut niistä mitään. Koska itse ei tuntenut mitään. Ja siitähän sitä syyllisyys tuli, kun ei edes surrut oman lapsensa olemassaolon päättymistä. Tunsi vain tyhjyyttä. Mutta jotenkin silloin päätin, että saan tuntea tai olla tuntematta yhtään mitään. Että kerrankin minulla on oikeus olla juuri niin kuin itse olen. Että tämä on niin yksityinen, minuun ja kehooni ja mieleeni liittyvä asia, että vaikka tuntisin mitä tai en tuntisi mitään, se ei kuulu kenellekään.

Ette arvaa, miten helpottavaa se oli. Seuraavaksi tunsinkin sitten valtavaa vapautta. Minulla on minun kokemukseni, tunteeni, elämäni ja kaikki aika, mitä on. Minulla on ne kaikki enkä ole niistä tilivelvollinen kenellekään. Vapauden tunne oli niin suuri, että tunsin suorastaan helpotusta, että keskenmeno tuli. Ilman sitä en olisi koskaan tajunnut, kuinka vapaa kaikesta olen.

Arvaatte varmasti myös sen, että olen vain puolisolleni myöntänyt, että keskenmeno oli jollakin lailla myös helpottavaa. Ei vastuuta kenestäkään, ei pelkoa kenenkään puolesta, ei huolenpitovelvollisuutta, ei valvottuja öitä, kasvatuksellisia kysymyksiä, kehon muuttumista, ei mitään muuta kuin tämä sama hyvä elämä kuin tähänkin asti. Mutta sanopa sellaista ääneen tässä lapsia paapovassa kulttuurissa. En uskaltanut. Enkä ehkä uskallakaan.

Tyhjyys. Vapaus. Helpotus.

Siinä ne päällimmäiset tunteet, joita tunsin menettäessäni lapseni. Ei kovin ylevää.

Mutta pelastaakseni kasvoni kerrottakoon, että surun ja epäonnistumisen aika tuli myöhemmin.