Terapian tarpeessa

Raskautumisprosessi ei ole saanut aikaan sitä, mitä olisi pitänyt, mutta muita asioita kylläkin. Olen esimerkiksi käynyt elämäni ensimmäistä kertaa psykologin juttusilla. En edes tiennyt, että sellainenkin palvelu voi kuulua työterveyshuoltoon. Mutta niin vain näyttää kuuluvan.

Varasin ajan psykologilta (tai siis kävin työterveyslääkärillä, joka kirjoitti lähetteen, mutta kuitenkin) alun perin pomoni vinkistä. Hän oli sitä mieltä, että se voisi olla minulle hyväksi. Ehkäpä hän pelkäsi laskevan työtehon puolesta ja arveli, että muutama käynti psykologilla tulee halvemmaksi. Oli miten oli, siellä olen nyt joka tapauksessa istunut.

En ole ennen ymmärtänyt, mikä ihmeellinen vaikutus sillä on, että käy jonkun luona puhumassa. Mutta nyt ymmärrän! Miten naurettavan ihanan narsistiselta tuntuu, että joku ihminen on varattu tunnin ajaksi vain kuuntelemaan minua. Hänellä ei ole mitään oikeutta sanoa mitään omia asioitaan (ellei nyt perspektiiviksi omille jutuilleni) vaan hänen tulee vain kuunnella minua. Ja minä saan puhua mitä tahansa haluan. Voin selittää laveasti tai vähän tai poukkoilevasti tai säntillisesti. Valta on minulla. Äänessä olen vain minä ja keskiössä vain minun asiani ja ajatukseni.

Olen tullut psykologin luota suoraan sanottuna vähän päihtyneissä fiiliksissä; leijunut kevyesti maan pinnan yläpuolella ja tuntenut, että kaikki on hyvin ja elämä mahdollisuuksia täynnä. Vielä on yksi kerta jäljellä. Aion ottaa siitä kaiken päihdyttävän irti.

Suosittelen kokeilemaan. Minä ainakin olin selvästi terapian tarpeessa.