Meillä oli tässä päivänä muutamana klassinen tilanne työpaikalla: äitiyslomalla oleva työtoverini toi pienen nyyttinsä kaikkien ihailtavaksi kahvihuoneeseen. Hän itse luonnollisesti loisti onnea ja äitiyttä hyvin madonnamaisella tavalla. Kaikki oli mennyt hyvin eikä hän ollut yhtään kaivannut töihinkään takaisin. Nyytin kanssa päivät kuluivat joutuisasti ja pieni oli oppinut jo vaikka mitä. Äidillä oli tietysti vielä paljon opeteltavaa.
Ja me kaikki huokailtiin ihastuneina vieressä. Piltti oli punaposkinen ja kukoistava. Neuvoja muilta äideiltä sateli. Jokainen mietti omaa äitiyslomahetkeään tai vaimonsa vastaavaa – tai haaveili edess olevasta sellaisesta. Itse pomokin oli saapuvilla hauskoja puhumassa ja vauvaa hehkuttamassa.
Kaikki oli siis juuri niin kuin sellaisissa tilanteissa aina on. Meillä on suhteellisen iso työyhteisö ja sen vuoksi näitä tilanteita on useampikin vuodessa. Joten olemme tottuneita vauvahehkuttajia ja vanhemmuuspuhujia.
Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minun oli vaikeaa olla tilanteessa läsnä. Itse asiassa yllättävän vaikeaa. Luulin, että se menee ihan lunkisti rutiinilla. Mutta huomasin pakenevani paikalta ensimmäisen tilaisuuden tullen.
En nyt ihan vessaan itkemään, mutta jotain sinne päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti