Flunssan aikaan

Olin jonkin viruksen kourissa pari viikkoa. Sellaisen viruksen, joka esti töihin menon ja lamautti koko elämän. Jaksoin istua sohvalla ja tuijottaa telkkaria jotain helppoa neuloen, jaksoin nukkua päikkäreitä, jaksoin välillä hakea jotain ruokaa, jaksoin käyttää koiria pissalla, jaksoin välillä pestä pyykkiä ja astioita. Mutta oikeastaan muuta en jaksanut.

Siinä istuessa oli tietysti aikaa ajatella. Ajattelin pääasiassa itseäni. (Miettikää, mitä olisin oppinut, jos olisinkin kaksi viikkoa ajatellut jotain matikan kaavoja, kielten sanoja, hyviä ajatuksia toisista, Syyrian rauhanneuvotteluja tai ratkaisuja sosiaalipolitiikkaan!) Ajattelin sitä, mitä olen. Ja sitä, mitä en ole. Ajattelin sitä, mitä olisin voinut olla -hyvässä ja pahassa- ja sitä, mitä vielä haluaisin olla.

Löysin kahden viikon aikana tasan yhden ajatuksen, jota kannattaa ajatella myöhemminkin. Jos se olisi liittynyt sosiaalipolitiikkaan, voisin ylpeillä. Mutta nyt se liittyy naistenlehtitasoiseen keittiöpsykologiaan ja kuuluu näin:

Minä ajattelen jatkuvasti sitä, millainen nainen minä haluaisin olla – eikä se ole läheskään aina sama asia kuin se, millainen nainen minä olen. Kuitenkin minä olen onnellinen sellaisena naisena, jollainen minä olen. Tykkään niistä asioista, joita teen. Ja silti kaipaan monia asioita, joita en tee – tai ainakin koen, että minun pitäisi olla toisenlainen ja tehdä toisenlaisia asioita. Jotta kelpaisin. Mutta mitäpä jos yli kolmekymppisenä voisikin olla ihan reilusti sitä, mitä on? Mitä jos olisi ja tekisi sitä, mitä on ja tekee eikä koko ajan kuvittele, että on ja pitäisi olla jotenkin toisenlainen? Jos on tylsä ja istuu sohvalla miettimässä itseään ja on ihan tyytyväinen, miksi ei voi olla ihan rauhassa sitä? Miksi pitää koko ajan pohtia, että pitäisi sittenkin istua trendikahvilassa pitämässä palaveria siitä, mihin seuraavaksi aikoo matkustaa, jotta voisi olla ihan tyytyväinen elämäänsä. Voiko omassa elämässään olla ihan vain sitä, mitä on?

Sitä minä pohdin. En mitään uutta ja innovatiivista vaan sitä täsmälleen samaa, mitä kaikki keski-ikää lähestyvät naiset pohtivat. Sillä erotuksella, että sain pohtia näitä ihan rauhassa. Minullahan ei ole lasta, joka olisi sairastanut siinä samalla ja tarvinnut hoitoa.

Kylläpä oli taas maailman historiaa ja ihmiskunnan ajattelua mullistavat kaksi viikkoa.