Mitä jos se jättää?

Jos me ei saada lasta tai jos me päädytään siihen, ettei enää yritetäkään lasta, onko se ihan varmasti molemmille ok-vaihtoehto koko loppuelämän?

Meillä on ihana parisuhde, paljon rakkautta, olemme molemmat korkeamoraalisia ja uskollista sorttia. Meillä on hyvä olla yhdessä, teemme asioita yhdessä, puhumme ja pussaamme ja kun jotain päätämme, pidämme päätöksemme. Meillä on elämässä kaikki hyvin. Alusta asti olemme puhuneet lasten hankinnasta ja siitä, että tämä parisuhde on se ykkösjuttu ja lapset tulevat tähän mukaan, jos tulevat. Mikään ei siis viittaa siihen, että tulevaisuudessa olisi odotettavissa mitään muuta kuin hyviä ja kivoja asioita ja yhdessäolon auvoa.

Meidän parisuhteen pitäisi kaiken järjen, kaiken tunteen ja kaiken tahtomisen perusteella kestää mitä vain. Esimerkiksi lapsettomuus.

Silti minulla on aina välillä sydämessäni kauhun tunne kun tajuan, ettei minulla ole mitään keinoa tehdä mitään, jos mieheni haluaa joskus lähteä elämästäni ja perustaa perheen jonkun muun kanssa. Hänellähän on siihen ihan realistinen mahdollisuus vielä noin parikymmentä vuotta senkin jälkeen, kun minulla ei ole enää mitään toivoa saada lapsia. Siinä tapauksessa lapsettomuus ei olisikaan enää meidän lapsettomuutta. Se olisi minun lapsettomuuttani. Ja hän vain tuntisi tuhlanneensa elämänsä parhaat vuodet minun, lapsettoman kanssa, vaikka halusikin lapsia ja oikean perheen.

Oikeastaan tällä hetkellä on pahinta, mitä pystyn kuvittelemaan, että meidän yhteinen tuska, suru ja päätökset eivät olisikaan meidän yhteisiä, vaan mies jakaisi uuden onnen jonkun toisen kanssa ja minä jäisin täysin yksin maailmaan kaiken keskelle, vailla toivoa.

Mieheni mielestä on täysin järjetöntä ajatella ja puhua tällaista, mutta minä en voi sille mitään, että pelkään. Ja tunnen kauhua.


Minä en kestä, jos se joskus jättää minut. Enkä ainakaan sitä, jos se joskus jättää minut siksi, että meillä ei ole lapsia.