En ole kovinkaan monelle puhunut tästä toisesta keskenmenosta. Ensimmäisestä puhuin sentään jollekin, mutta nyt en taida enää jaksaa sitä myötätunnon ja ymmärryksen yrittämisen määrää. Olen jotenkin paljon varovaisempi nyt kuin viime syksynä.
Joillekin olen tästäkin tosin kertonut. Tämä toinen keskenmeno on kirvoittanut erilaisia kommentteja ja ajatuskulkuja kuin ensimmäinen. Ensimmäisen jälkeen sain pelkkää empatiaa ja sääliä ja lohtua ja vain vähän ”kyllä teillekin vielä tulee vauva” –kommentteja. Nyt olen saanut vielä enemmän empatiaa ja sääliä. Lohtua ei osata enää antaa kovinkaan hyvin. Ymmärrystä vielä vähemmän. Mutta viime vuodesta muuttunutta on se, että olen alkanut saada neuvoja:
”Kannattaa mennä tutkimuksiin, niin saa sisäisen rauhan.”
”Mene puhumaan tästä jollekulle, niin se ei jää vaivaamaan.”
”Edetkää vain rauhassa.”
”Varmuuden vuoksi kannattaa käydä tutkimuksissa.”
”Älkää tehkö mitään, mikä ei teistä tunnu hyvältä.”
Olen ihan vakuuttunut, että jokin näistä neuvoista on oikea.
Ihminen on helposti avuton toisen surun edessä. Vaikka kaikki haluavatkin auttaa ja lohduttaa, niin aina se ei siltä tunnu.
VastaaPoistaKirjoittelin sinulle ennen eri nimimerkillä Lilyn puolella ja sanon tämän uudelleen, jonka jo silloin aiemmin sanoin. Blogisi on kuin suoraan minun kirjoittamaani. Ihan kaikilta osin. Silloin ajattelin, että minä itse kirjoitan blogia psykoosissa, enkä vain muista sitä jälkikäteen. Hirveää on, että sait myös toisen peräkkäisen keskenmenon kuten minäkin. Mutta! Jos kuljemme loppuun asti samoja askelia, niin kolmas kerta sujuu paremmin. En tosin vielä ole kovinkaan luottavainen, mutta niin vain se puoliväli lähestyy päivä kerrallaan. Joten kun muutkin neuvovat, niin minäkin sitten: Jaksamista! Yritä kestää! Ota kaikki apu vastaan mitä suinkin saat. Uskalla surra ja puhua. Uskalla lähteä kolmannelle kierrokselle <3 Elämä on paskaa! Mutta joskus se voi olla taas aika ok.
Kiitos kauniista sanoistasi ja vertaistuestasi! On kyllä ihmeellistä, kuinka samoja polkuja olemme kulkeneet...
VastaaPoistaTiedän, että ihmisten on vaikea kohdata surua - ja vieläpä tällaista surua, joka ei oikein näy ja joka on jonkinlainen tabukin. Vaikka täytyy sanoa, että kyllä ihmiset pääasiassa osaavat kohdella tällaisessakin tilanteessa toinen toistaan oikein kauniisti. Se on ainakin minun kokemukseni.
Minä -ja me- yritän uskaltaa! Kiitos! <3