Mitä jos en olekaan raskaana

Olen kertonut raskaudestani vanhempiemme lisäksi muutamalle ystävälleni, joillekin tutuilleni, esimiehilleni ja tiimilleni. Olen varannut ajan neuvolaan ja jo käynytkin siellä. Olen perunut joitakin suunnitelmiani. Minulle on jo sijainen katsottuna. Olemme tehneet taloudellisia ratkaisuja.

Viime päivinä minulle on hiipinyt mieleen pieni ajatus siitä, että tämä kaikkihan on yhden vaivaisen raskaustestin varassa. Mitään muuta todistetta ei raskaudesta ole kuin se. Eikä sitä ole nähnyt kukaan muu kuin minä. Mitä jos se ei olekaan totta? Mitä jos minä en olekaan raskaana?

Mitä jos olisinkin joku hullu, joka kuvittelee olevansa raskaana ja kertoo siitä ympäriinsä ja laittaa prosesseja liikkeelle – ja muutaman viikon päästä paljastuu, ettei mitään raskautta olekaan. Mitä jos sittenkin vain kuvittelen kaiken…

Raskausvaivoja

Voi itkujen itku. Kukaan ei kertonut, millaista on olla raskaana. Kaikki vain aina puhuvat niistä lapsista ja vauvoista ja vanhemmuudesta ja rakkaudesta. Mutta kukaan ei sano, kuinka kurjaa on ennen kuin se kaikki tapahtuu.

Ensin oli kuukausien pohtiminen siitä, tuleeko ikinä raskaaksi. Ja mikä meissä on vikana, kun mitään ei tapahdu. Ja mitä jos ikinä ei saakaan lasta. Ja mitä näitä nyt oli.

Nyt kun on raskaana, kaikki on vain kurjaa.

Väsyttää niin paljon, että mitään ei saa tehtyä. Ei mitään mahdollisuuksia tehdä enää niitä 12-14 tunnin työpäiviä, joita toisinaan jouduin tekemään silloin, kun olin normaali. Kamalimmassa tapauksessa nukun kolmet päikkärit päivässä. Kolmet. Eikä tämä väsymys ole mitään "kahvilla hetkessä ohi" -väsymystä, vaan jotain paljon kamalampaa. Ihan kuin olisi jossain aineissa, joiden väsyttävää vaikutusta ei voi vastustaa.

Koko ajan on selittämätön paha olo. Kuvottaa. Etoo. Huimaa. Närästää. On vain paha olo. Niin huono olo, että ihan itkettää.

Tosiaankin, itkettää. Helposti ihan mitättömät asiat. Hyvät tai huonot. Juuri tänä aamuna itkin miehelleni sitä, ettei hän suojele minua pahoilta uutisotsikoilta vaan antaa minun nähdä ne. Hän on tainnut sisäistää roolinsa tukijana, sillä hän ei nauranut tai ihmetellyt, vaan lempeästi kehotti minua välttämään uutisia ja keskittymään romaaneihin.

On nälkä. Jatkuvasti ihan hirveä nälkä, joka heikotuttaa. Vaikka kuinka söisi oikeaa ruokaa ja vihanneksia ja proteiinia ja kaikkea järkevää. Pahimmillaan olen syönyt lounasta ennen aamukymmentä, vaikka olin sitä ennen syönyt jo tukevan aamupalankin.

Herkkuja ei tee mieli. Suklaaseen en ole edes koskenut koko tietoisen raskauteni aikana. Onko tämä nyt hyvä vai huono asia, en tiedä vielä.

Mikään ei kiinnosta. Töissä ei todellakaan jaksa suunnitella mitään uutta. Hyvä, kun jaksaa tehdä pakolliset. Ja nekin tekee vain velvollisuudesta, ei tippaakan siksi, että huvittaisi. Kotonakaan ei saa mitään aikaiseksi. Vauvan juttuja ei voi vielä laittaa, koska ei tiedä, syntyykö se lainkaan. Ja mikään muukaan ei kiinnosta.

Jos tämä uusi ihminen saa kaksisenttisenä aikaan näin paljon kurjuutta, pahaa oloa, ikävää ja vaivaa, kuinkakohan paljon hän saa sitä aikaiseksi kaksimetrisenä?

Raskaana - gravid

Viimeisen postaukseni jälkeen olen tehnyt monenlaista: lomaillut, remontoinut ja palannut takaisin töihin.

Ainiin, ja tehtiin me lapsikin.

Minä siis toden totta olen nyt raskaana! Eikä se tunnu miltään.

Tai no, se oli vale. Kyllä se tuntuu vaikka miltä: etoo, oksettaa, huimaa, väsyttää, itkettää, hajut ovat liian voimakkaita, nälättää, rintoja sattuu, kohtuun koskee ja närästää. Ja herkkuja ei tee mieli. Kyllä tässä näitä tuntemuksia on. Ihan liikaa parille viikolle.

Mutta henkisesti se ei tunnu miltään. Ei onnea, ei autuutta, ei ylitsevuotavaa ihanuutta, ei rakkautta, ei kyyneleitä. Ei mitään. Vähän ärsyyntymistä ja hätääntymistä ja huolta vain. Mutta ei mitään sellaista, mitä olisi voinut kuvitella.

Tämä on taas näitä asioita elämässä, joita odotetaan ja odotetaan, joista haaveillaan ja unelmoidaan, mutta jotka kohdalle sattuessa ovat mitä luonnollisimmin osa elämää eivätkä aiheuta niitä tunteita, joita niiden kuvitteli aiheuttavan.

Vaan kylläpä tämä järjellä ajateltuna muuttaa koko meidän elämän ja maailmankuvan. Alan ymmärtää, miksi siihen kersaan valmistaudutaan yhdeksän kuukautta. Nyt heti ei todellakaan olisi valmis. Muutos tuntuu liian isolta, oikein pelottavaltakin. Tokkopa valmistautumiseen riittää yhdeksänkään kuukautta. Osittain olen sitä mieltä, etten oikeastaan haluaisikaan tätä.

Vaan ei hätä ole tämän näköinen: meidän äiti sentään itki ilosta, kun kerroin hänelle. Voin sittenkin hyvällä omallatunnolla sanoa lapselle, että ilosta itkettiin, kun sinusta saatiin kuulla.