perjantai 18. marraskuuta 2016

35 vuotta

Olen tämän syksyn aikana saavuttanut maagisen 35 ikävuoden. Olen ollut kriisissä sen vuoksi. En kriiseillyt kolmeakymppiä, mutta tämä kolmeviisi on nyt paha.

Olen jo silloin kauan sitten, kun lapsiasia ei ollut ajankohtainen eikä miehestänikään ollut mitään tietoa, ajatellut, että 35 on viimeinen määräaika saada lapsia. Tässä sitä nyt ollaan kolmevitosena ilman lapsia keskellä sellaisia syövereitä, joita ei oikein pysty käsittämäänkään.

Jos nyt saisin lapsen, olisin 55-vuotias, kun se on parikymppinen. Jos nyt saisin lapsen, olisin vielä suhteellisen järkevän ikäinen ensisynnyttäjä. Jos nyt saisin lapsen, ehtisin saada ehkä toisenkin ennen neljääkymppiä. Jos nyt saisin lapsen, kaikki riskit eivät olisi vielä kamalan korkeita.

Vaikka kyllä ne ovat. Kaikki riskimittarit alkavat jo näyttää punaista.

Nyt olen sen ikäinen, että tulen olemaan aina yksi vanhimmista äideistä.

Nyt olen sen ikäinen, että todennäköisyys saada sairas tai vammainen lapsi on huomattavasti kohonnut.

Nyt olen sen ikäinen, että lapsettomuuttani ihmetellään.

Nyt olen sen ikäinen, että sääli katseista ei ole kaukana.

Nyt olen sen ikäinen, että hoidoilla ja adoptiolla ja muilla keinoilla saada lapsi ei ole enää kovinkaan kauaa aikaa odottaa.


Minä olen 35 vuotta. Ja minulla on ihan kamala hätä siitä.


13 kommenttia:

  1. Mä olen 37 (ja puoli) ja nuo kaikki mainitsemasi pitää paikkaansa. Olen paniikissa. Aika loppuu. Hedelmällisyys on laskenut hälyyttävälle tasolle. Olin juuri raskaana, mutta vauvalla oli down. Surkuttelen sitä, miksi en aloittanut tätä projektia kolmekymppisenä, vaan vasta 36- vuotiaana. Voi kun pääsisi ajassa taaksepäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, Bea! <3 Tsemppiä sinulle! Ymmärrän niin tunteesi.

      Poista
  2. Itse taas olen siinä tilanteessa että täytän kesällä 32v. ja vaikka olen ollut suhteessa yli kymmenen vuotta mieheni kanssa, pelottaa että jään lapsitta. Mies ei vielä puoli vuotta sitten pystynyt keskustelemaan kihloistakaan vitsailematta ja nauramatta, saati että lapset eivät olisi aiheuttaneet hänessä pakokauhua. Varsin epäkypsä ja lapsellinen, likemmä 40 kuin 30 lähestyvä mies. Itsekään en ihan vielä tahtoisi lapsia, mutta pelottaa että entäs jos ne saa pian saamatta - joko oman vetkuttamiseni tai miehen lapsellisuuden takia. En vaan haluaisi sitten 50-60 vuotiaana katsella elämääni katkerana ja ilman kihloja, naimisiinmenoja ja lapsia. Pelottaa erota miehestä näin pitkän ajan päästä mutta pelottaa myös että hänen kanssaan jään joistakin asioista paitsi kun asioista ei voi edes keskustella ilman että hän alkaa vitsailla, pakoilla tai vältellä aihetta. Omaa mielipidettään ei osaa aikataulutuksesta eikä muustakaan sanoa. Hälyttävää varmaan monenkin mielestä? En tiedä. En vaan haluaisi jäädä ilman perhettä, vaikka vielä itsekin kaipaan vielä ainakin muutaman vuoden "aikuistumisvaraa" siihen. Ja kammottaa että nyt 31-32 vuotiaana pitäisi jo olla tekemässä niitä lapsia tai ne olisi pitänyt jo tehdä 2-kymppisenä nykymaailman tahdin mukaan.

    Toivotan sinulle paljon onnea, toivoa ja jaksamista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi ja tarinastasi! Onpa teillä hankala tilanne. :( Ja toisaalta niin luonnollinen. Eihän teistä kumpikaan voi kiirehtiä tai hidastaa sitä, mihin on milloinkin valmis. Mutta onhan se samaan aikaan myös totta, että jos ajatukset tulevaisuudesta ovat ihan erilaiset, siitäkin tulee hätä ja huoli.

      Minäkin toivotan sinulle paljon onnea, toivoa, jaksamista ja oikeita valintoja! <3

      Poista
  3. Voi, toivon niin että lasten saaminen olisi sinulle mahdollista. Olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa ja on kyllä todella kurjaa ja sydäntä särkevää kuulla että lapsien saaminen on etenkin niitä haluaville niin vaikeaa. Ylipäänsä tuo että naisen ikä tulee vastaan, pitäisi olla riittävästi rahaa ja se mieskin mieluusti ja vaikka ja mitä. Niin paljon vaatimuksia mitä pitäisi olla ennen lapsen saamista ja sitten kuitenkaan niitä ei välttämättä ole edes mahdollista saavuttaa. Esimerkiksi nykymaailmassa ei välttämättä saa vakityöpaikkaa ja näin turvattua lapsenkin elämää rahallisesti. Sitten sitä lykkää lasten saamista vuosi toisen jälkeen odottaen parempaa rahatilannetta, parempaa elämäntilannetta, omaa ja etenkin miehen valmistautumista asiaan...Itselläkin se tilanne että perheen joku päivä haluaisin mutta vaikka olen jo 3-kympin puolella, en vielä ole valmis. En kuitenkaan voi ikuisuutta vauvamietintöjä venkslata kun ikä ja kaikki ne ei-terveen vauvan riskitkin alkaa painaa. Ei vain oikein opiskelijana olisi varaa lapsiin ja toisaalta tarvitsen vielä muutaman vuoden valmistautumisaikaa. Mitäpä tehdä kun samaan aikaan alkaa paniikki kasvaa: entä jos odottamalla vienkin itseltäni mahdollisuuden saada lapsia? Mikäli niitä sitten saan ollenkaan, sitäkään en vielä lapsentekoa yrittämättömänä tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset kommentistasi ja asian jakamisesta! <3 Kiva kuulla, että käyt täällä lukemassa ... ööö ... paniikkiani!

      Se tuntuu kyllä käsittämättömältä, miksi ne, jotka haluavat lapsia, eivät niitä saa - ja taas ne, jotka eivät halua, saattavatkin saada. Miksi?!

      Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kannattaa (kaikesta huolimatta!) edetä sitä tahtia, joka sydämessä tuntuu hyvältä. Jos ei ole henkisesti valmis lapsiperhe-elämään, ei siihen kannata ryhtyä, oli ikä mikä tahansa. Elä siis rauhassa omaan tahtiisi!

      Poista
  4. Hei kaikille! Olen 38 vuotias toistaiseksi ja todennäköisesti pysyvästi lapseton nainen. Vähän päälle kolmekymppisenä (ja toisinaan vieläkin, koska vauvantekoprojektia ei vielä ole ihan täysin hylätty) mietin aivan samoja asioita kuin te. Olin myös tilanteessa, jossa mies ei vielä ollut valmis. Nykyään olen onnellisesti naimisissa tuon samaisen miehen kanssa, lapsia vain ei ole sinnikkäästä nyt kolmisen vuotta kestäneestä luomuyrittämisestä huolimatta siunaantunut.

    Suuri pelkoni vielä pari vuotta sitten eli juuri kolmevitosena ja sitä ennen oli tuo "mitä jos kadun myöhemmin, etten tehnyt kaikkeani". Mutta mitä tuo kaikkensa yrittäminen tarkoittaa? Olisiko minun tosiaan pitänyt alkaa metsästää halukkaampaa isäkandidaattia? Parisuhteeni oli muuten hyvä ja vakaa, ainoa miinus oli se, ettei mies vielä ollut valmis. Olisiko pitänyt vähentää työstressiä ja sen vuoksi jättää työuralla eteneminen kokematta? Jokin minussa kuitenkin oli jo tuolloin vahvasti sitä mieltä, että jos vauva on tullakseen se tulee, jos ei, niin ei.

    Jouduin pari vuotta sitten läpikäymään kohdunulkoisen raskauden ja viimeistään sen jälkeen yrittämällä yrittäminen eli hoitoihin lähteminen tuntui minusta vastenmieliseltä, olin niin väsynyt makaamaan hoitopöydillä. Jatkoimme luomuyrittämistä vielä muutaman vuoden, mutta olen nyt kolmekasin tullessa vastaan alkanut päästä eroon tästä yrittämisestä. (Seksi)elämästä on alkanut taas tulla rennompaa.

    Näin parin vuoden perspektiivillä voin sanoa, etten kadu ratkaisujani joita näinä kriittisinä vuosina 30-35 tein lisääntymisen suhteen. Päätin silloin panostaa parisuhteeseeni ja työhöni silläkin uhalla, että ikä jossain vaiheessa tulee vastaan. Ja niinhän siinä kävi, että todennäköisesti jään lapsettomaksi. Mutta itselleni on vierasta se, että nyt ruoskisin itseäni siitä, mitä päätöksiä tuolloin kolmikymppisenä tein. Tein tietoisia ratkaisuja sen hetkisistä lähtökohdista käsin parhaani mukaan ja samoin teen nytkin.

    Opiskelen parhaillaan uutta ammattia ja teen vapaaehtoistyötä lasten parissa. Ehkä tärkeintä mitä haluan sanoa ja minkä olisin halunnut tuolloin muutama vuosi sitten kuulla: elämäni on mielekästä lapsettomuudesta huolimatta. Jos joku joskus säälittelee, se nykyään lähinnä huvittaa. Joidenkin ihmisten horisontti vaan on hyvin kapea. Olen jopa jossain mielessä alkanut kokea lapsettomuuteni mielekkääksi: näin minulla on paljon voimavaroja antaa rakkautta ja aikaani lapsille, joiden omat vanhemmat eivät syystä tai toisesta siihen (tällä hetkellä) pysty. Tällaisia lapsia on maailmassa järkyttävä määrä. En koe tätä "tehtävää" yhtään vähempiarvoisena kuin biologista vanhemmuutta.

    Tähän päästäkseni olen tosin läpikäynyt paljon surua, turhautumista ja pettymystä, mutta sellaista se elämä vain joskus on. Minulle tässä muodossa, jollekin toiselle toisessa muodossa.

    Jos nyt kolmekasina voisin siis puhua itselleni tuolloin kolmevitosena niin sanoisin: älä hätäile. Hyvä tästä tulee joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Ihana kirjoitus! <3 Olen iloinen, että jaoit tarinasi ja ajatuksesi meille.

      On hyvä kuulla tällainen näkökulma asiaan. Tuntuu, että tämä on harvinaisempi tapa ajatella - ei katkerana vaan hyväksyvänä ja rauhallisena. Olet kirjoituksesi perusteella kypsä ja tasapainoinen ihminen. Juuri sellainen, joita me panikoijat tarvitsemme tueksemme ja esikuviksemme.

      Ihanaa marraskuuta!

      Poista
  5. Moikka, mä kirjoitin abaut samasta aiheesta, paitsi että ikää vielä vähän enemmän, tänne omaan blogiini raskauteni alussa:

    http://www.lily.fi/blogit/mina/38-vuotiaana-aidiksi

    Minä en stressaa iästäni - kai siksi että tunnen itseni nuoreksi niin kropalta kuin mieleltäni. Toivottavasti sinäkin pääset ikästressistä yli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ElinaS! Kiitokset kommentistasi! Onpa mukava kuulla, että on sellaisiakin naisia, jotka eivät stressaa iän lisääntymisen ja lasten hankkimisen aiheuttaman ristiriidan vuoksi. Yritän päästä samaan!

      Poista
  6. Oli mielenkiintoista lukea erilaisten ihmisten tarinoita omasta tilanteestaan. Minulla ja miehelläni on taas todella erilainen tausta, saimme esikoisemme kaksikymppisinä ja täytettyäni 30 aloin odottaa toista lastamme, jonka pitäisi syntyä ensi vuoden puolella. Minulla on taskussa maisterintutkinto, mutta jäin juuri ennen äitiysloman alkua työttömäksi viime vuonna. En ole tehnyt paljon oman alan töitä, ja nyt ahdistaakin työllistyminek sitten vuosien päästä, kun pitäisi hoitovapaalta palata työelämään.

    Halusin kai tällä kommentilla sanoa, että minä en ole saanut kaikkea, vaikka lapsia onkin siunaantunut. En pidä heitä itsestään selvyytenä, ja ennen raskaaksi tuloa pelkäsinkin, että mitä jos se ei olekaan koskaan mahdollista. Lapsiperhe-elämä on ollut aivan älyttömän rankkaa, vauvamme oli todella todella huono nukkumaan. Valvoin vuoden putkeen, joka johti meillä tilanteeseen, jossa olimme mieheni kanssa eron partaalla. Toivotan teille aivan hirmuisesti onnea lapsentekoprojektiin, on hienoa että teillä on miehenne kanssa jo niin pitkä yhteinen historia ja olette kohdanneet vaikka mitä elämän haasteita yhdessä. Jos ja kun sen lapsen saatte syliinne, niin teistä on muovautunut aivan upea tiimi, ja vanhemmuuskin on helpompaa kun puhaltaa yhteen hiileen. Kaikkea hyvää teille ja plussatuulia!

    -Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anne! Kiitokset kommentistasi ja tarinasi jakamisesta!

      Se on totta, että meillä kaikilla on elämässämme omat haastaamme - eikä niitä voi ulkopuolelta tietää tai arvostella. Lapsettomuus on tosiaan lopulta vain yksi osa-alue elämän asioiden joukossa.

      Oikein paljon onnea ja kaikkea hyvää teille esikoisenne ja tulevan vauvan kanssa! :)

      Poista