maanantai 19. maaliskuuta 2018

Tarkoituksettomuuden tunne

Vaikein tunne koko lapsettomuudessa minulle on tarkoituksettomuuden tunne. Siis sellainen syvä, elämän, olemassaolon ja ihmisyyden tarkoituksenmukaisuuteen liittyvä tunne. Mikä on sellaisen elollisen elämän tarkoitus, joka ei lisäänny ja jatka lajia?

Tietysti minä pystyn löytämään paljon tarkoituksia elämääni ja elämälleni, pinnallisesti niitä on vaikka kuinka paljon. Se ei sinänsä ole ongelma. Mutta ajatus siitä, että viimeistä, lopullista, isoa, syvää tarkoitusta minun elämälläni ei ole, ei jätä minua rauhaan. Lopultahan kuitenkin kaikki elollinen on olemassa sitä varten, että sen kautta syntyy toisia saman lajin elollisia ja laji säilyy hengissä. Tietysti käytännöllisesti katsoen ihmislaji säilyy hengissä ilman minuakin, mutta ilman kenenkään lisääntymistä se ei säily. Ja voihan aina kysyä sitäkin, onko silläkään lopulta väliä, onko ihmisiä vai ei. Mutta sekään ei poista sitä henkilökohtaista tuskaa siitä, että minä olen vain ikään kuin kasvi, joka kukoisti aikansa, mutta joka ei tuottanutkaan siementä, josta kasvaisi uusi kasvi.

Monet lapsettomat löytävät tarkoituksen elämäänsä muiden ihmisten lapsista, mutta minä en ole niin ylevä ja kypsä, että kykenisin siihen. En ainakaan vielä. Minusta tuntuu, ettei minun elämälläni ole mitään syvempää tarkoitusta kuin olla täällä syntymästä kuolemaan.

Voiko olemassaolo sinänsä olla tarkoitus, sitä minä en tiedä.

4 kommenttia:

  1. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Ihmislajin jatkumisen kannalta kuitenkin nähdäkseni nykyään on tarkoituksenmukaista nimenomaan olla lisääntymättä. Maailma on niin täpötäynnä.

    Itse saan lapsettomana jonkinlaista mielihyvää siitä, että lisääntymättömänä annan tilaa muiden jälkikasvulle, sellaisten ihmisten, joiden tarve kokea biologinen äitiys on pakottavampi kuin itselläni. En kuitenkaan ole täysin vapaaehtoisesti lapseton, mutta koska näin nyt on päässyt käymään, se on ok.

    Näen lapsettomuuteni siis mm. jonkinlaisena ympäristötekona, jopa rakkaudellisena tekona muita kohtaan ja siksi hyvin merkityksellisenä.

    Ei sillä, ettenkö säännöllisesti edelleenkin parkuisi elämän epäreiluutta toisten saadessa ja toisten jäädessä ilman, mutta ajan myötä on alkanut nousta myös toisenlaisia merkityksellisyyden tunteita kuin se (luomu-)äitiys.

    Itseäni on myös auttanut sen oivaltaminen, että elämän tarkoitusta joutuvat pohtimaan ennemmin tai myöhemmin myös äiti-ihmiset. Lapsi ei anna kaikkiin kysymyksiin kestovastauksia.

    Kiitos blogista!

    VastaaPoista
  2. Sama täällä, elämän tarkoitusta etsimässä! Pinnallista tekemistä on helppo keksiä. Tuskin sitä vanhana kuitenkaan muistelee ravintolailtaa, kävelylenkkiä tai Ruotsin risteilyä. Jotain syvällisempääkin pitäisi olla.

    Mielenkiintoinen tuo edellisen anonyymin ajatus, että kyllä äiditkin miettivät elämänsä tarkoitusta. Asiat tulee vain nähtyä omasta näkökulmasta käsin. Näen kuitenkin ystävieni kipuilevan ruuhkavuosien ongelmien keskellä, joten jotain käsitystä siitäkin onneksi on. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  3. Biologinen lapsettomuus aiheuttaa tyhjyyden tunteen ja suuren kriisin elämässä (jos siis on halunnut lapsia eikä niitä voi saada). Pakosta sen kanssa oppii elämään ajan kanssa kun biologinen vanhemmuus todettu mahdottomaksi. Kuten vakava sairauskin, tämä asia ei häviä vaan seuraa loppuiän. Surussa on monta astetta ja luulen että ajoittain vaivaa vielä vuosien päästä. Aina siihen asti kun ajattelee ettei saa lapsenlapsia kun muilla niitä alkaa olla. Onneksi lapsen ei tarvitse olla biologinen vaan perheen voi perustaa muutoinkin ja olla onnellinen.

    VastaaPoista
  4. Kiitokset teille jokaiselle kannustavista ja mieltä avaavista kommenteistanne! Kyllä vertaistuessa on voimansa: jotenkin se vain helpottaa, ettei ole ainoa joidenkin ajatusten hautoja vaan samoja pohtii toisetkin.

    Tsemppiä tarkoituksen etsimiseen! <3

    VastaaPoista