perjantai 30. syyskuuta 2016

Lapsettomuushoidot

Kirjoitan tätä kieli keskellä näppäimistöä, sillä tiedän, että aihe on valtavan herkkä ja aiheuttaa jo olemassaolollaan paljon mielipahaa. Mutta otan sen esiin, koska olen alkanut yhä enenevissä määrin sitä pohtia.

Kysymys on lapsettomuushoidoista.

Meille ei ole tehty vielä yhtään minkäänlaista tutkimusta emmekä tähän syksyyn asti ole ajatelleetkaan sellaista. Minä en edes tiedä mistään hoidoista mitään. Paitsi että jotain pitää piikittää joskus, jos hoitoihin ryhdytään. Mutta mitä ja keneen, siitä olen jo vähän epävarma. Olen siis täysin ummikko, maallikko, höhlä.

Siitä huolimatta joudun ilmeisesti piakkoinkin ottamaan kantaa asiaan. Vaikka meidän paikkakunnallamme ei kunnallisella puolella tutkita kuin vasta kolmannen peräkkäisen keskenmenon jälkeen, oli minut tutkinut gynekologi sitä mieltä, että voimme jo mennä yksityiselle, jos suinkin haluamme. Ainakin kyselemään neuvoja ja sen sellaista. Otaksun, että meidän pitää päättää, miten asian suhteen toimimme. Paitsi jos jätämme päättämättä, emme toimi mitenkään -  ja tilanne pysyy ymmärrettävästi muuttumattomana.

Lapsettomuushoidoissa on mielestäni kolmenlaista pohdittavaa:
1. eettiset kysymykset.
2. talouskysymykset.
3. tahtomis- ja vauvakuume –kysymykset.

Olen alussa näiden kaikkien kanssa. Miten ihmeessä löydän niihin kaikkiin vastaukset sanokaamme nyt vaikkapa ensi talven aikana, kun en ole löytänyt tähän mennessäkään sanokaamme nyt vaikkapa koko elämäni aikana?

Sanokaa minun sanoneeni, että siihen maailman aikaan, kun ei tiedetty edes kuukautisten syytä (eli noin 200 vuotta sitten), ei näitäkään kysymyksiä tarvinnut pohtia. Että nykyaikako muka helppoa.



Ps. Palaan näihin kolmeen kysymykseen yksityiskohtaisemmin myöhemmin, kunhan ensin kehitän niistä jotain järkeviä lauseita.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Menkää tutkimuksiin

En ole kovinkaan monelle puhunut tästä toisesta keskenmenosta. Ensimmäisestä puhuin sentään jollekin, mutta nyt en taida enää jaksaa sitä myötätunnon ja ymmärryksen yrittämisen määrää. Olen jotenkin paljon varovaisempi nyt kuin viime syksynä.

Joillekin olen tästäkin tosin kertonut. Tämä toinen keskenmeno on kirvoittanut erilaisia kommentteja ja ajatuskulkuja kuin ensimmäinen. Ensimmäisen jälkeen sain pelkkää empatiaa ja sääliä ja lohtua ja vain vähän ”kyllä teillekin vielä tulee vauva” –kommentteja. Nyt olen saanut vielä enemmän empatiaa ja sääliä. Lohtua ei osata enää antaa kovinkaan hyvin. Ymmärrystä vielä vähemmän. Mutta viime vuodesta muuttunutta on se, että olen alkanut saada neuvoja:

”Kannattaa mennä tutkimuksiin, niin saa sisäisen rauhan.”

”Mene puhumaan tästä jollekulle, niin se ei jää vaivaamaan.”

”Edetkää vain rauhassa.”

”Varmuuden vuoksi kannattaa käydä tutkimuksissa.”

”Älkää tehkö mitään, mikä ei teistä tunnu hyvältä.”


Olen ihan vakuuttunut, että jokin näistä neuvoista on oikea.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Riittävän hyvänlaatuinen sperma

Minun miehelläni on riittävän hyvänlaatuinen sperma, sanoi gynekologi. Hän perusti väitteensä sille, että olen tullut jo kaksi kertaa raskaaksi. Naureskelemme yhdessä mieheni kanssa tälle määritelmälle ja rivien välistä huomaan, että miehelleni se on iso asia.

Koska lapsettomuusongelmiin tarvitaan kaksi ja toinen on virallisesti määritelty riittävän hyvänlaatuiseksi, täytyy olla niin, että vika on toisessa. Tässä tapauksessa se toinen olen minä. Minä en ole riittävän hyvänlaatuinen kantaakseni kohdussani ihmiselämää. Minussa on jokin vika.

Emme taaskaan käyneet varhaisultrassa. Nyt kaduttaa. Olisin sentään saattanut saada jotain osviittaa siitä, mikä minussa on vikana.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Tästä eteenpäin

On paljon ihmisiä, jotka ovat niin varmoja näistä vauva-asioista ja niin ehdottoman varmoja siitä, että he haluavat vanhemmiksi, ettei mikään heitä pidättele vauvantekoaikeissa. Keskenmenon jälkeenkin he vain ryhtyvät kaikkeen uudestaan ja saavat voimaa siitä, että he ovat kuitenkin voineet tulla raskaaksi.

Minä en kuulu niihin ihmisiin. Ja minun mieheni seuraa minun mielialojani ja toiveitani tässä asiassa.

Vaikka kuinka tilastollisesti kaksi keskenmeno peräkkäin on ihan normaalia, henkisesti yksilön tasolla se ei tunnu siltä. Ehkäpä muistatte, että jouduin ensimmäisen keskenmenoni jälkeen prosessoimaan tosi paljon seuraavaa raskautumisyritystä ja käytimme kondomiakin hetken aikaa, koska minun pääni ei ollut valmis uuteen lapsimahdollisuuteen. Nyt toisen keskenmenon jälkeen tilanne on vielä hankalampi. En oikeasti tiedä, miten tästä eteenpäin.

Mitä jos tässä on jokin tarkoitus, ettei meille tule lasta? Ehkä meillä on niin huonot geenit tai meistä tulisi niin huonoja vanhempia, ettei meille voi tulla lasta ja siksi kaikki menee kesken? Ehkä meidän ei kannata enää uhmata tätä tarkoitusta ja edes yrittää sitä?

Mitä jos tämä onkin tarkoitettu meille kasvuksi, ettemme ottaisi elämää ja hyviä asioita liian itsestäänselvyytenä? Mitä jos me tarvitsemme tällaisen pitkän valmistautumisen vanhemmuuteen? Ehkä meidän pitäisi yrittää uutta raskautta mahdollisimman nopeasti?

Miten tästä mennään eteenpäin? Miten mieli, sydän ja mikään koko ihmisessä toipuu siitä, että meille ei taaskaan tullut Vauvaa?

lauantai 24. syyskuuta 2016

Toinen keskenmeno

Olen viettänyt toukokuun lopun jälkeen hiljaiseloa ilman mitään selitystä. Inhottavia sellaiset blogin pitäjät! Siitä pahoitteluni.

Nyt saatte selityksen ja syyn.

Ensin minulla oli hyvä syy. Lähdimme reissuun heti kohta kesäkuussa ja pian sen jälkeen minua alkoi närästää. Koska minua ei ole närästänyt koskaan muulloin kuin ollessani viime vuonna raskaana, aloin aavistella jotain. Kohta jo rintojakin aristi, väsytti törkeästi ja koko ajan oli nälkä. Raskaustestiä ei paljoa tarvittu, kun jo tiesin sen: meille tulee Vauva!

Olimme oikein innoissamme koko perhe: Minä ja mies laiteltiin kotia kuntoon pitkin kesää sillä ajatuksella, mikä olisi Vauvalle hyväksi. Appiukko kertoi töissä ”puolikkaasta lapsenlapsestaan”. Molempien anopit hyppäsivät kaulaamme kyynelsilmin. Yksin kälymme joutuivat riemun valtaan tulevasta serkusta. Tavallaan nimittäin jouduimme kertomaan koko perheelle Vauvasta, sillä minulla oli niin hirveä olo koko kesän, ettei se jäänyt keltään huomaamatta. Selitys oli annettava.

Ehdin käydä neuvolassa. Ehdin saada ajan ensimmäiseen ultraan. Ehdin aloittaa kaikenlaista toimintaa, joka raskausaikaan liittyy syömisen ja liikkumisen ja sen sellaisen osalta. Ehdimme tehdä suunnitelmia tulevaa varten.

Sitten tuli se toinen syy, miksi en taaskaan saanut kirjoitettua mitään. Elokuussa tuli välillä verta, kun kävin vessassa. Ihan vähän. Ihan välillä. Juuri niin kuin viime vuonnakin. Muut pitivät vielä toivoa yllä, mutta minä tiesin jo: meille ei tulekaan Vauvaa.

Jossain vaiheessa elokuuta tuli yksi lauantaiaamupäivä (Luojan kiitos nimenomaan viikonloppu!), jolloin istuin kylppärin lattialla pulputen verta viemäriin. Välillä poistin paperilla epämääräisiä verisiä könttejä, joita minusta myös irtosi. En koskaan unohda, miltä suurin niistä tuntui kädessä. Eikä sillekään mitään muuta voinut tehdä kuin iskeä vessanpönttöön. Vaikka ehkä juuri siinä oli se seesaminsiemenen kokoinen sydän ja pienten aivojen alut ja koko muu ihminen, joka oli jo ehtinyt kehittyä.

Viimevuotinen Vauvan alku ehti kymmenviikkoiseksi. Tämänvuotinen oli yli yksitoista viikkoa.

Vaan mitäpä tuosta, tilastollisesti tämä on sattumaa, sanoi gynekologi, kun ultraääniputkilolla kohtuani kaiveli.