tiistai 20. maaliskuuta 2018

Lasten etuoikeuksista

Varoitan kaikkia niitä, jotka loukkaantuvat helposti, lukemasta yhtään tämän pidemmälle. Ja jos lukevat, oma on vikansa, kun loukkaantuvat.

Muille kerrottakoon, että en ymmärrä tätä nykymaailman menoa sitten yhtään. En monessa mielessä, mutta nyt puhun lähinnä lasten kohtelemisen näkökulmasta. Millaisia puolijumalia niistä lapsista onkaan tullut; palvontaa, ympärillä pyörimistä, hyväksynnän hakemista ja lahjomista. Eikös sellaista pidetä yleensä vähän hupsuna pakanakulttuureihin kuuluvana asiana - ja kuitenkin niissä ideana on jonkin tuonpuoleisen palvonta. Nykyisin lasten palvonnassa on kysymys siitä, että aikuiset ihmiset pyörivät kaksivuotiaiden ympärillä.

Kuinka voi olla mahdollista, että kokonainen ruuhkabussi joutuu kuuntelemaan yhden lapsen mekastusta ja kitinää vain siksi, että hänen vanhempansa ei halua asettaa hänelle mitään rajoja. Kuinka voi olla mahdollista, että kaksivuotiaalta kysytään, mitä hän haluaa syödä - ja valitetaan myöhemmin kerhomammoille, kuinka meidän lapsi ei suostu syömään muuta kuin päärynäviiliksiä. Kuinka voi olla mahdollista, että kokonainen perhe lähtee talvella velaksi etelän lämpöön, koska lapsi sattuu haluamaan sitä. Kuinka voi olla mahdollista, että lapset päättävät perheiden asioista niin paljon eikä yksikään perheen tai suvun aikuisista uskalla sanoa hänelle ei.

En kertakaikkiaan ymmärrä tätä. Olen tästä avautunut aiemminkin, sillä minua yksinkertaisesti pelottaa, mitä tapahtuu, jos me saamme lapsen. Kenen kanssa hän voi olla, koska hänen äitinsä ei todennäköisesti kestä silmissään yhtään hänen kaveriaan? Puhumattakaan siitä, että päästäisin hänet jonkun tällaisen palvojavanhemman kotiin. Ja olen ihan varma, että minua tullaan sitten syyttämään siitä, että rajoitan lastani ja kavennan hänen elämänpiiriään. Enkä voi puolustautua, sillä nykyinen tapa on uusi normaali ja minkäänlaisten asioiden vaatiminen lapselta on tuomittavaa.

En sano, etteikö olisi toisenlaisiakin tapoja olla lasten kanssa. Laiminlyönnitkin ovat surullisen tavallisia. Mutta tuntuu se aika käsittämättömältä, että prinsessa Estelleä pidetään ihmelapsena, koska hän osaa istua kirkossa hiljaa, kuuntelee, kun puhutaan eikä vaadi koko ajan vanhempiensa jakamatonta huomiota. Mitä jos häntä on vain kasvatettu?

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Tarkoituksettomuuden tunne

Vaikein tunne koko lapsettomuudessa minulle on tarkoituksettomuuden tunne. Siis sellainen syvä, elämän, olemassaolon ja ihmisyyden tarkoituksenmukaisuuteen liittyvä tunne. Mikä on sellaisen elollisen elämän tarkoitus, joka ei lisäänny ja jatka lajia?

Tietysti minä pystyn löytämään paljon tarkoituksia elämääni ja elämälleni, pinnallisesti niitä on vaikka kuinka paljon. Se ei sinänsä ole ongelma. Mutta ajatus siitä, että viimeistä, lopullista, isoa, syvää tarkoitusta minun elämälläni ei ole, ei jätä minua rauhaan. Lopultahan kuitenkin kaikki elollinen on olemassa sitä varten, että sen kautta syntyy toisia saman lajin elollisia ja laji säilyy hengissä. Tietysti käytännöllisesti katsoen ihmislaji säilyy hengissä ilman minuakin, mutta ilman kenenkään lisääntymistä se ei säily. Ja voihan aina kysyä sitäkin, onko silläkään lopulta väliä, onko ihmisiä vai ei. Mutta sekään ei poista sitä henkilökohtaista tuskaa siitä, että minä olen vain ikään kuin kasvi, joka kukoisti aikansa, mutta joka ei tuottanutkaan siementä, josta kasvaisi uusi kasvi.

Monet lapsettomat löytävät tarkoituksen elämäänsä muiden ihmisten lapsista, mutta minä en ole niin ylevä ja kypsä, että kykenisin siihen. En ainakaan vielä. Minusta tuntuu, ettei minun elämälläni ole mitään syvempää tarkoitusta kuin olla täällä syntymästä kuolemaan.

Voiko olemassaolo sinänsä olla tarkoitus, sitä minä en tiedä.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Ei pyydetty kummiksi, ei

Minun ystäväni on saanut toisen lapsensa. Sellainen ystävä, joka on ollut ystäväni jo vaikka kuinka kauan ja jonka kanssa olemme olleet läheisiä, jakaneet iloja, suruja ja joskus jopa asunnonkin. Totta kai olemme sopineet jo kauan sitten myös sen, että olemme toistemme esikoisten kummeja.

Hänelle syntyi esikoinen muutama vuosi sitten. Minua ei pyydetty kummiksi. Selityksiä tähän asiaan oli - mutta olen unohtanut ne kaikki. Jokunen viikko sitten hänelle syntyi toinen lapsi. Olin tietysti varma, että hänen kummikseen minut nyt pyydetään.

Luin facesta, että lapsen ristiäiset olivat jo. Kummeja kiiteltiin ja tägättiin. Arvasitte varmaan, että minä en ollut yksi heistä.

Miksi minä silti edelleen kelpaan kuuntelemaan parisuhdehuolia, vaikka minulle ei jakseta edes ilmoittaa ristiäisistä? Miksi minä istun lattialla viihdyttämässä lapsia, vaikka en kelpaa heille läheiseksi aikuiseksi? Miten minuun on pokkaa ottaa edelleen yhteyttä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Ovatko lapset muuttaneet tätä ystävääni ("ystävääni") vai lapsettomuus minua vai mistä h*istä tässä on kyse?