torstai 15. helmikuuta 2018

Viisi lasta, kolme miestä

En kestä. Olen saanut tietooni, että yksi tuttu nainen on saanut viidennen lapsensa. Viidennen! Ja hän on täsmälleen saman ikäinen kuin minä. Hänen vanhimmat lapsensa menevät kohta jo rippikouluun ja nuorin on siis nyt syntynyt.

Kuinka epäreilua, että joku nainen saa viisi lasta! Tai tässä tapauksessa ainakin viisi, koska en tiedä, joko hän on lopettanut niiden saamisen. Kuinka joku voi olla niin paljon parempi äidiksi, että hänelle suodaan viisi lasta kuin joku toinen, jolle ei suoda yhtäkään? Kuinka jollakulla voi olla niin paljon paremmat geenit kuin jollakulla toisella? Kuinka joku voi olla niin paljon toista parempi?!

Ihan vähän (tai en edes ihan vähää) katkera olen myös siitä, että tämä nainen pystyy hädin tuskin elättämään itsensä (lapsia elättää ne miehet), hän ei ole käynyt yhtään kouluja, hän on kiinnostunut tässä elämässä lähinnä omasta ulkonäöstään, materiasta ja matkustelusta eivätkä hänen lapsensa ole mitenkään hyvin käyttäytyviä. Samaan aikaan minä olen suorittanut yliopistotutkinnon, olen elättänyt itseni kohtuullisella elintasolla jo ties kuinka kauan ja autan myös läheisiäni taloudellisesti ja olen kiinnostunut tekemään asioita tämän maailman eteen. Ja kaikesta tästä huolimatta minulle ei anneta lasta, mutta tälle naiselle annetaan. (Tiedän, että tällainen tapa ajatella on rumaa ja väärin, mutta ajattelenkin niin vain salaa.)

Sitä paitsi samaan aikaan, kun minä kamppailen lapsettomuuden keskellä yhden miehen kanssa, tämä nainen on saanut (tai tässä tapauksessa varmasti tehnyt) nämä lapset kolmen eri miehen kanssa. 

Kolme miestä, viisi lasta vastaan yksi mies ja nolla lasta. Aivan helvetin epäreilua!

tiistai 13. helmikuuta 2018

Exien lapset

Minulla on ollut ennen Miestäni kaksi poikaystävää. Molempien kanssa seurustelin pitkään ja vakavasti. Mutta kumpikin suhde tuli tiensä päähän. Entisistä poikaystävistäni kumpikin on saanut lapsen muutama vuosi sen jälkeen, kun he ovat eronneet minusta.

Minun suhteeni entisiin poikaystäviini ei koskaan ollut siinä pisteessä, että olisimme miettineet lapsen hankkimista muuten kuin unelmoiden. Sen aika oli mielessäni (ja heidänkin mielissään) myöhemmin. Sitten opiskelujen, naimisiin menon ja omistusasunnon jälkeen.

Nyt meistä jokainen on siinä tilanteessa, että lasten hankkimisen aika on käsillä. On ollut jo monta vuotta. Vain minut se juna on kuitenkin jättänyt laiturille. Minun entiset poikaystäväni sen sijaan huristavat junan kyydissä pohtien kakkavaippoja ja kasvatusta. Ja ovat todennäköisesti onnellisia siitä, että ovat jonkun muun kuin minun kanssani, koska sen jonkun muun kanssa he saattoivat saada lapsen. Todennäköisesti yksi heidän elämänsä parhaita päätöksiä näin jälkikäteen ajateltuna oli se, että he päättivät lopettaa suhteen minun kanssani.

Jostain syystä lapsettomuus suhteessa entisiin poikaystäviin tuntuu minusta paljon kamalammalta kuin lapsettomuus ylipäänsä. Epäonnistuminen on liian käsinkosketeltavaa. Suhteessa heihin on epäonnistunut sekä naisena, joka voisi tarjota miehelle hyvän elämän että naisena, joka voisi tarjota miehelle perheen. Ihan kuin minä olisin ollut vain harjoitusvastustaja heidän matkallaan kohti sitä oman lapsensa äitiä. 

Niin kuin minä tietysti olinkin.

Ja sehän se juuri sattuu. Varsinkaan, kun minusta ei ole tullut kenenkään miehen lapsen äitiä.


lauantai 10. helmikuuta 2018

Huolia vain

Joskus tuntuu siltä, että huolia voisi olla vähän vähemmän. Jostain syystä minulle on kasautunut huolista huolehtimista niin työ- kuin kotielämässäkin. Olen asiantuntijatehtävissä, jossa työskentelen paljon ihmisten kanssa. Ja kun ihmisten kanssa työskentelee, huolia riittää. Kokemuksen kautta olen oppinut jättämään niitä huolia aika paljon töihin, mutta eihän ihmiset tietenkään koskaan ihan kokonaan mielestä katoa ja heidän huoliaan joutuu välillä murehtimaan myös vapaa-ajalla.

Meidän perheessä minä kannan aika paljon vastuuta toisten asioista. Varsinkin vanhenevien perheenjäsenten ja sukulaistenkin. Tänä talvena heille on tapahtunut toinen toistaan vakavampia asioita ja sairauksia. Kukaan ei ole vielä kuollut, mutta sekin on liipannut hyvin läheltä. Lisäksi on pärjäämiseen, talouteen, yksinäisyyteen, ihmissuhteisiin ja muutoksiin liittyviä huolia heidän osaltaan. 

Vanhusten lisäksi myös veljien perheissä on huolia. Ne ovat puolestaan lähtöisin siitä seuraavasta sukupolvesta. Eivätkä nekään aina niin kovin pieniä huolia ole. Varsinkin, kun katsoo tätä nykymaailmaa ja yrittää kasvattaa Pieniä pärjäämään täällä, niin väkisinkin huolestuu. 

Kaikkien näiden arkipäivää kansoittavien huolten keskellä en ehdi huolehtia lapsettomuudesta. Paitsi niinä hetkinä, kun aina välillä tajuan, että minun lapsettomuuteni ei ole mikään kirja tai leffa tai tarina tai toisille tapahtuva asia vaan täyttä totta tässä ja nyt. Ja jos se on totta tänään, se on totta todennäköisesti myös huomenna. Jos minä en ala huolehtia siitä kiireen vilkkaa nyt, se voi olla totta koko minun elämäni ajan. 

Ja sitten se on kyllä jo tosi iso huoli. Niin iso, etten tiedä, selviänkö siitä.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Valtakunnan Vauva

En ole vielä lainkaan kommentoinut uutista Valtakunnan Vauvasta, vaikka se on mielestäni ihanin uutinen pitkään, pitkään aikaan! Olen niin onnellinen presidenttiparin puolesta - ja kyllähän sekin tuntuu mukavalta, että meillä on presidentillinen Vauva ihan ensimmäistä kertaa koko historian aikana.

Aloin itkeä, kun sain kuulla uutisen, että presidenttipari odottaa Vauvaa. Jotenkin sen tiedotteen muotoilu oli niin kaunis ja koskettava. Ja kun tiesi, mitä tunteita ja asioita siellä todennäköisesti on takana. Jotenkin sitä myös peilasi asiaa omaan kokemukseen -yllätys, yllätys- ja sai toivoa. Ehkä kerran vielä meilläkin, kun heilläkin...

Ehkäpä koskettavin asia tässä uutisessa olikin juuri toivo. Toivo siitä, että asiat voivat kääntyä paremmiksi. Toivo siitä, että mahdottomalta näytävästä voi tulla mahdollista. Toivo siitä, että hyvä ja kaunis voittaa. Presidenttiparin Vauva on jollakin tavoin vauva meidän kaikkien lapsettomien kunniaksi. Jotenkin sellainen tunne minulle tuli. Vauvan pitkä odotus on merkki siitä, että tässä maassa on meitäkin, joille lapset eivät tule puolivahingossa väärän ihmisen kanssa.

Minun mieheni on sitä mieltä, että naiset äänestivät Suomelle uutta kuningasperhettä. Jos asiaa tarkastelee siitä näkökulmasta, kyllä Jenni aika ihanasti sopii Ruotsin prinsessojen vierelle valokuvissa seisomaan ja nythän meillä on oma Vauvakin kuvattavaksi. Kunhan nyt saataisiin vielä televisioidut ristiäisetkin!

Äänestipä kuka tahansa ketä tahansa, tuntuu hyvältä ajatella, että Mäntyniemessä tiedetään, mitä lapsettomuus on. Ja nyt Vauva viestii meille sieltä Toivoa.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Runebergin tortut

Helei, en ole syönyt yhtäkään runebergin torttua! En, vaikka ne ovat yksiä lemppareitani. Olen niin ylpeä itsestäni.

Asiahan on nimittäin sillä tavoin, että minut on varmasti luotu syömään herkkuja. Olen lapsesta asti rakastanut herkkuja. Ja rakastan edelleen. Suolaisista ruoista ei ole kuin joitakin yksittäisiä, joita suorastaan rakastan, mutta herkuista taidan rakastaa niitä kaikkia. Se tietysti tarkoittaa, että olen ainakin kaikkiin lehtien standardinaisiin verrattuna vähän pullea ja että olen järjettömässä sokerikoukussa.

Aina säännöllisin väliajoin asialle on tehtävä jotain. Nyt on taas sellaisen teon aika. Vuoden alusta jätin kaikki herkut pois. Syön niitä vain, jos on ihan välttämätöntä esimerkiksi siksi, ettei loukkaisi jotakuta mummoa olematta syömättä jotakin kahvipöydästä. Mutta sellaisia hetkiähän ei nyt ruuhkaksi asti ole. Olen siis ollut jo yli kuukauden syömättä herkkuja. Ja täytyy sanoa, että on ollut ihan h e m m e t i n vaikeaa. Ajattelen herkkuja jatkuvasti, unelmoin päivästä, jolloin saan syödä niitä ja tunnen edelleen ihan fyysistä himoa sokeria kohtaan. Aivan kamalaa!

Kaiken kamaluuden keskellä olen niin ylpeä, että olen pystynyt tähän. Nyt olen myös päättänyt, että paluuta herkkuihin ei vain ole. Ei ihminen voi olla näin riippuvainen jostain aineesta. Sitä paitsi taustalla häämöttää pieni ajatus siitä, että jos tulisin raskaaksi, vauvalle herkut eivät ymmärtääkseni ole kovinkaan terveellinen kasvun lähde. Ja hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka vuoksi voin herkut uhrata.

Asiaan ei tietenkään vaikuta se, että meidän suvussa kuulostaa olevan jonkinlainen kilpailu siitä, kenen vauva syntyy eniten sen näköisenä, että äiti on syönyt raskausajan terveellisesti. Mutta en totta vie aio hävitä sitä kilpaa, jos sinne asti joskus pääsen!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Katkera ämmä

Minun omatuntoni on alkanut kolkuttaa, sillä tämä blogi on täynnä kurjia ja ikäviä ja katkeria asioita.

Pahoitteluni teille lukijoille, että te joudutte tutustumaan pelkästään tähän katkeraan puoleeni. Ymmärrän, ettei auta asiaa vakuutella, että blogini ja kotini ulkopuolella olen tullut tunnetuksi nimenomaan hyväntuulisuudestani, ystävällisyydestäni, herttaisuudestani, avoimuudestani ja mitä näitä nyt on. Esimerkiksi asiakkaiden keskuudessa tämä katkera puoleni ei pilkahdakaan. Ainakin toivon niin.

Mutta ehkäpä juuri siksi on joskus päästettävä vähän höyryjä. Olen siitä onnellisessa asemassa, että pääasiassa mieheni ymmärtää minua. Ja ymmärtää senkin, että olen välillä ihan h*tin katkera ämmä, josta ei saa ulos kuin kyynisyyttä ja epätoivoa. Eikä hän pelkästään ymmärrä vaan myös rakastaa.

Mutta onhan se epäreilua, että tämä blogi on pelkkää katkeraa puoltani. Minun pitäisi varmaan vastapainoksi kerätä tuohon sivuun jokin hyvän mielen blogien lista, johon voitte mennä katselemaan ja kuulostelemaan elämän ihania asioita sen jälkeen, kun olette myrkyttäneet mieltänne täällä!

Ja voittehan te lohduttautua ajatuksella, kuinka kivaa on, että minä ainakaan en ole sellainen ämmä kuin se yksi katkera blogin pitäjä on. Onhan sekin jonkinlaista vertaistukea. 

lauantai 3. helmikuuta 2018

Normaali seksielämä

Me olemme yrittäneet pitää seksielämämme normaalina siitä huolimatta, että tämä lapsettomuusasia on olemassa. Olemme myös onnistuneet siinä. Meillä on kivaa sängyssä emmekä stressaa turhasta.

Lapsen teon kannalta siinä on vain yksi ongelma: emme harrasta seksiä kovinkaan usein. Emme ainakaan niin usein kuin se olisi hedelmöittymisen kannalta suotavaa. En ymmärrä, missä välissä sitä seksiä niin usein edes ehtisi harrastaa. Meillä on työmme, joihin menee kahdeksasta kuuteentoista tuntiin vuorokaudessa aikaa. Meillä on kotityöt, harrastukset, koira, läheiset ihmiset, joista vanhenevia pitää jo vähän auttaakin, kaverit, kodin ulkopuoliset velvoitteet ja kaikki muu säätö, mitä nyt normaaliin elämään kuuluu. Emme välttämättä edes ehdi nähdä joka päivä, jos toinen lähtee ennen kuin toinen herää ja toinen menee nukkumaan ennen kuin toinen tulee. Puhumattakaan siitä, että ehtisimme (ja jaksaisimme!) vielä seksiäkin harrastaa.

Missä välissä seksiin on arjessa aikaa? Aamuisin on vähintään toisella kiire johonkin palaveriin, iltaisin on töitä tai menoja, päivisin vähintään toinen on töissä - ja usein niille töille on nipistettävä aikaa viikonloppuisinkin. Se tunti tai kolme, joka ollaan yhdessä kotona, menee kyllä usein kuulumisten vaihtoon, kotitöihin, yhdessä syömiseen, töiden tekemiseen ja velvollisuuksien hoitamiseen - mutta ei seksiin. Sitä paitsi usein sitä on työviikolla niin hektinen tai muissa ajatukissa, ettei pysty kääntämään mieltään seksimoodiin.

Väitän, että emme ole ainoa pariskunta, joka kyllä tykkää toisistaan ja haluaa seksiä toistensa kanssa, mutta joilla sitä ei kuitenkaan jatkuvasti ole. Olkoot iltapäivälehtien toimittajat mitä mieltä tahansa.