Lisääntymiskelvoton

Lieneekö biologiaan vai kulttuuriin sisäänrakennettu se ajatus, että oikeat naiset lisääntyvät. Kumpaan vain, mutta olemassa se on. Vauvan yrittämisen ja keskenmenon jälkeen olen tuntenut, kuinka minun oikeasta naiseudestani puuttuu jotain. Olen vain osaksi nainen, koska en ole äiti.

Yhdenkään feministin tai naisasianaisen tai uratykin tai kenenkään on turha tulla sanomaan, ettei tämä pidä paikkansa. En minäkään ajattele, ettei nainen olisi kokonainen ilman äitiyttä. Enkä pidä parempana niitä naisia, jotka ovat kyenneet lisääntymään. Enkä ajattele edes niin, että minun tai kenenkään muunkaan naisen pitäisi lisääntyä ja muuttua äidiksi ollakseen kokonainen nainen. Mutta sellainen ajatus vain tuntuu olevan ilmassa. Ja sellainen tunne minulla on.

Jos me ei siis koskaan saada lasta, tarkoittaako se sitä, että minä olen jotenkin vain osittain nainen? Onko olemassa jotain naiseuden lokeroa, johon en pääse tutustumaan, jos en ole äiti? Ovatko lisääntymiseen kykenemättömät naiset nykypäivänäkin arvottomampia kuin lisääntyneet naiset?

Ajatus on paha, mutta minun mielestäni sellainen ajatus on vallalla myös nykyaikana – ihan niin kuin on ollut kautta koko ihmiskunnan historian. Lapseton voi saavuttaa ja tehdä vaikka mitä, mutta hän on silti koko elämänsä ja kuolemansakin jälkeen lisääntymiskelvoton yksilö. Nainen, jolla ei ole lapsia.

Vauvakuumeeton

Välillä minua huolestuttaa, saanko ollenkaan olla ”lapseton”-statuksella liikkeellä. Minulla ei nimittäin ole mitään kovinkaan suurta vauvakuumetta. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vauvaa yrittävillä yli-ikäisillä on järjestään kova vauvakuume, johon he etsivät omasta perillisestä vastausta.

Minusta tuntuu lähinnä siltä, että vauva olisi ihan kiva. Ja että jos ei tule vauvaa, me saatamme harmitella sitä myöhemmin. Ja että olisi hieno haaste kasvattaa toista ihmistä ja seurata hänen matkaansa omaksi yksilökseen. Ja että olisi viisautta, jos olisi joku, joka meidät perii ja kaikki haalimamme tavarat korjaa talteen, kun meistä aika jättää. Mutta eihän nämä ole varsinaista vauvakuumetta. Tämä on järkeä.

Jos siis minä (me) jään lapsettomaksi, onko se vähemmän traagista kuin se, että vauvakuumeilija jää lapsettomaksi? Saavatko naiset ylipäänsä ajatella vauvajuttuja järjen kautta vai onko silloin auttamattomasti ulkona mammakuvioista ja vertaisryhmistä?

Voiko vauvakuumeeton ylipäänsä toivoa vauvaa sanan oikeassa, äidillisessä merkityksessä?

Lisääntymisen oheistoiminnot

Kun lueskelen ja kuuntelen kaikkien muiden lisääntymispuuhissa olevien ihmisten juttuja, huomaan olevani aivan amatööri. En ole koskaan seurannut lämpöjäni, tehnyt ovulaatiotestejä, syönyt greippiä tai tehnyt muutakaan tieteellistä tai epätieteellistä jouduttaakseni lisääntymistämme. Ehkä siinä lienee se syy, miksi minä en ole raskaana.

Me olemme vain hypänneet sänkyyn ehkäisyllä tai ilman aina, kun on tuntunut siltä. Siis halujen mukaan, emme kuukautiskiertoni mukaan. Olen ilmeisesti jotenkin vieläkin henkisesti teini, sillä kuvittelen, että nainen tulee raskaaksi, kun hän harrastaa seksiä ilman ehkäisyä. Sellaiseen minut on opetettu enkä saa sitä mielestäni pois.

Vaan pian ei ole enää aikaa opetella muuttamaan ajatusmaailmaansa. Kello käy. Minun lienee syytä alkaa ostaa greippimehua ja selvittää, minkä lämpöinen olen normaalissa olotilassa. Ja sitten pitäisi tietää, nouseeko vai laskeeko se lämpö silloin, kun on sopivassa lisääntymisvalmiudessa. Ja mitä muita oheistoimintoja kierto/viikko/päiväohjelmaan olisi syytä sisällyttää, että olisi oikea lasta tekevä nainen?

Pystyn jotenkuten näkemään itseni pissaamassa tikkuihin ja kantamassa kaupasta sopivia elintarvikkeita ja vetämässä vitamiinikuureja, mutta en näe miestäni harrastamassa lisääntymisen oheistoimintoja. Kuinka ihmeessä muut naiset saavat miehensä rakastelemaan heti, kun tikku näyttää sopivaa tilannetta. Minun mieheni ei kiihotu pissaisista testeistä nenänsä alla.

Tai enhän minä toisaalta tiedä, kun en ole koskaan kokeillut.

Hedelmällisyys laskee, idiootti

Keskenmenon jälkeen en ole juurikaan ajatellut vauvajuttuja. Ja jos olen, ne ovat koskeneet lähipiirin oikeita vauvoja, ei meidän omaa haavevauvaa.

En voi sanoa, että olen vieläkään riemumielin ryhtynyt ajattelemaan vauvajuttuja tai haaveilemaan iltaisin tuhisevasta nyytistä. Mutta olen antanut raskaudelle mahdollisuuden. Sen myötä ajatuksetkin tietysti kiertyvät lapsentekoteeman ympärille ihan huomaamatta.

Lapsentekoajatukset tietysti tarkoittavat myös netissä roikkumista ja asioiden googlailua. Eikä se ole kovin viisasta. Tiedätte varmasti itsekin.

Netti on täynnä toinen toistaan surullisempia artikkeleita yli kolmekymppisistä, jotka ovat vasta nyt havahtuneet siihen, että hankkivat lapsia. Yleensä ne jutut on otsikoitu pirteästi ja reippaasti myönteiseen muotoon siitä, kuinka yhä useammin lapsi hankitaan yli kolmekymppisenä, jopa yli kolmevitosena. Tosi asiassa niiden sisältö käsittelee maailman kaikkia tilastoja, joissa keskitytään pelkästään hedelmällisyyden laskuun ja lisääntyneeseen riskiin saada down. Eikä se ole mitään pirteää ja reipasta luettavaa.

Keskustelupalstat ne vasta kivoja ovat. Niissä kaksikymmentäviisivuotiaat sadan lapsen äidit, jotka kaikki asuvat kivoissa kiviomakotitaloissa keskellä Helsinkiä, tylyttävät kolmekymppisiä, jotka ovat niin itsekkäitä, etteivät ole viitsineet hankkia lapsia aikaisemmin.

Jokaisessa jutussa ja keskustelussa on mukana myös yksi tai useampi lääkäri, joka varoittaa ja neuvoo ja ohjeistaa ja valistaa. Viesti on yksiselitteinen: älä ole idiootti vaan hanki lapset kaksikymppisenä. Koko kansakunta menee pilalle, kun meitä lisääntymisessämme itsekkäitä on näin paljon.

Kaiken aikaa minun tekisi mieleni huutaa, ettei tämä ole totta. Elämä vain meni näin. Emme me olleet itsekkäitä, meillä ei vain välttämättä ollut vaihtoehtoja. Ainakaan kovin hyviä. Vaikka sieltä lääkiksestä olisi löytynyt sopiva ja lisääntymishaluinen, kivitalon omistava puoliso ennen kuin kaksikymmentäviisi on mittarissa, meillä muissa tiedekunnissa ei ollut niin idyllistä. Me jouduimme tyytymään epätäydelliseen elämään ja vääriin miehiin.

Ja sitä me nyt maksamme. Halusimme tai emme. Ja meidän takiamme sitä maksaa koko kansakunta. Kylläpä me olemme itsekkäitä idiootteja.

Yllätysvauva

Kun minä olin raskaana, olin kuvitellut, että jo tähän aikaan tänä vuonna olen jäämässä pois töistä. Vauvan oli määrä syntyä vasta huhtikuussa, mutta kuvittelin jääväni äitiyslomalle heti, kun se on mahdollista ja jo sitä ennen kaikille mahdollisille vuosilomille ja palkattomille vapaille.

Mutta koska elämässä kaikki on mahdollista, asia on kääntynyt ihan päälaelleen. Tällä hetkellä minä teen välillä vähän enemmän töitä kuin minun tontilleni kuuluisikaan, sillä täten autan työtoveriani, joka on raskaana. Hän on ehdottoman tukevasti raskaana eikä tilanne näytä muuksi muuttuvan. Minun tehtäväni on iloita ja riemuita ja kantaa korteni yhteiseen auttamisen kekoon.

Tilanteen tekee sietämättömän epäreiluksi monikin asia. Tämä ihminen on paljon minua vanhempi. Siis vuosia. (Ja muistettakoon, että minäkin olen kaikkien tutkimusten ja gallupien ja mielipiteiden ja suositusten mukaan liian vanha.) Tällä ihmisellä on jo ennestäänkin lapsia. Tällä ihmisellä ei ole miestä. Tai epäilemättä on joku mies, mutta ei sellaista, jonka pyykkejä pitäisi pestä ja yskimistä kuunnella ja yhteisistä rahoista riidellä. Tämä ihminen ei käsittääkseni edes halunnut enää lasta.

Sitä paitsi oli minun vuoroni, minun kevääni, minun aikani olla raskaana. Ei kenenkään muun.

Miten joku yli nelikymppinen voi saada yllätysvauvan, mutta minä en saa sellaista millään keinolla?!

Uusi (seksi)vuosi

Olen ollut taas hiljaa vaikka kuinka kauan. En osaa sanoa miksi, sillä periaatteessa kuitenkin tykkään pitää blogia. Ehkä minä yritän tsempata. Tässäkin. Ihan niin kuin tässä ei olisi vähän tarpeeksi tsempattavaa vähän kaikilla muillakin elämän alueilla. Töissä pitää tsempata, että paikan saa pidettyä. Kotona pitää tsempata, että kämppä näyttää hyvältä. Liikunnassa pitää tsempata, että selluliitti lähtee liikkeelle. Perheessä pitää tsempata, että saa vanhemmille ja kummilapsille ja sisaruksille ja appivanhemmille ja vanhoille sedille tuotettua kaikkea hyvää ja kaunista ja yksinäisyyttä lieventävää. Kylppärissä pitää tsempata, että saisi edes välillä ajettua säärikarvat.

Makkarissa vasta pitääkin tsempata, jotta saa miehen pidettyä tyytyväisenä ja jälkikasvun alulle.

Miksei sitten saman tien voisi tsempata yhden pienen bloginkin kanssa. Minäpä tsemppaan!

Makkariin mennäkseni, on pakko kertoa, että olen keskenmenon jälkeen pidättäytynyt visusti seksistä ilman ehkäisyä. Lähinnä siis minä olen, koska mieheni olisi ollut valmiimpi "antamaan luonnolle mahdollisuuden". Minä en ole ollut. Olen jättänyt koko vauva-asian ajattelematta. Sängyssä se tietysti tarkoittaa sitä, että säädämme kondomin kanssa. En ole viitsinyt aloittaa hormonaalista ehkäisyä, koska olen siitä ollut nyt erossa jo kohta kaksi vuotta. Eihän sitä nimittäin tiedä, mitä sen vauvajutun kanssa vielä tehdään. Joka kerran mies kysyy, voisimmeko olla ilman. Joka kerran minun on sanottava, etten ole vielä valmis. Todella romanttista. Ja kiihottavaa. Ilmankos meidän makkari on ollut keskenmenon jälkeen lähinnä työtä ja nukkumista varten. Jos urbaaneja legendoja on uskominen, minä olen ihan kohta vaarassa menettää mieheni, joka ei jaksa tällaista naista kauaa, vaan etsii jonkun, joka antaa enemmän, useammin, vauhdikkaammin ja isommin.

Legendojen kertojille kuitenkin tiedoksi, että on olemassa myös tällaisia omituisia miehiä, joiden mielessä seksi ei ole jatkuvasti, vaan jotka käyvät töissä, nauttivat hyvästä ruoasta, pussailevat, ulkoilevat, sukuloivat, halivat, istuvat kynttilän valossa, urheilevat, tapaavat kavereita, käyvät kaupassa, huolehtivat arjesta ja rakastavat vaimoaan - oikeasti siis ilman jatkuvaa tarvetta panna jokaista vastaantulevaa naista.

Tästä vuodesta näyttää kuitenkin tulevan uusi seksivuosi. Olemme harrastaneet kerran seksiä ilman ehkäisyä - ja muutaman kerran ehkäisylläkin. En edes tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta.