Raskautumisprosessi ei ole saanut aikaan sitä, mitä olisi pitänyt, mutta muita asioita kylläkin. Olen esimerkiksi käynyt elämäni ensimmäistä kertaa psykologin juttusilla. En edes tiennyt, että sellainenkin palvelu voi kuulua työterveyshuoltoon. Mutta niin vain näyttää kuuluvan.
Varasin ajan psykologilta (tai siis kävin työterveyslääkärillä, joka kirjoitti lähetteen, mutta kuitenkin) alun perin pomoni vinkistä. Hän oli sitä mieltä, että se voisi olla minulle hyväksi. Ehkäpä hän pelkäsi laskevan työtehon puolesta ja arveli, että muutama käynti psykologilla tulee halvemmaksi. Oli miten oli, siellä olen nyt joka tapauksessa istunut.
En ole ennen ymmärtänyt, mikä ihmeellinen vaikutus sillä on, että käy jonkun luona puhumassa. Mutta nyt ymmärrän! Miten naurettavan ihanan narsistiselta tuntuu, että joku ihminen on varattu tunnin ajaksi vain kuuntelemaan minua. Hänellä ei ole mitään oikeutta sanoa mitään omia asioitaan (ellei nyt perspektiiviksi omille jutuilleni) vaan hänen tulee vain kuunnella minua. Ja minä saan puhua mitä tahansa haluan. Voin selittää laveasti tai vähän tai poukkoilevasti tai säntillisesti. Valta on minulla. Äänessä olen vain minä ja keskiössä vain minun asiani ja ajatukseni.
Olen tullut psykologin luota suoraan sanottuna vähän päihtyneissä fiiliksissä; leijunut kevyesti maan pinnan yläpuolella ja tuntenut, että kaikki on hyvin ja elämä mahdollisuuksia täynnä. Vielä on yksi kerta jäljellä. Aion ottaa siitä kaiken päihdyttävän irti.
Suosittelen kokeilemaan. Minä ainakin olin selvästi terapian tarpeessa.
perjantai 21. lokakuuta 2016
maanantai 17. lokakuuta 2016
Kulta, ei nyt
Lapsettomuuteen liittyy myös se hankala asia, että se kaikki liittyy olennaisesti seksiin. Aina, kun puhutaan lapsettomuudesta, puhutaan tavallaan myös seksistä. Vaikka harvemmin kukaan siitä suoraan puhuukaan. Ainakaan minun elämänpiirissäni.
Koska siis jos ei se aikaisemmin ole tässä blogissa tullut esille, raskautumisen yrittämisessä seksi on ihan olennaisessa roolissa.
Tämän toisen keskenmenon jälkeen olen harrastanut seksiä mieheni kanssa muistaakseni viisi kertaa. Ja keskenmenostahan on aikaa kaksi kuukautta. Sillä tahdilla ja tällä iällä mahdollisuus tulla raskaaksi on tietysti olemattoman pieni. Mutta emme kai anna sen olla mikään selitys lapsettomuudelle!
(Vaikka nyt on kyllä selvyyden vuoksi sanottava, että kaksi kertaa me olemme käyttäneet kondomia ja kondomien loppuessa loput kerrat Väestöliitonkin varmasti suosittelemaa turvallista ehkäisytapaa, keskeytettyä yhdyntää. Emme siis ole toden teolla edes yrittäneet raskautta.)
Seksi tuntuu jotenkin niin turhalta: se ei tuota lasta, jota varten se on olemassa, joten miksi sitä sitten olisi ollenkaan. Myös ajatus uudesta raskaudesta tuntuu tällä hetkellä ihan mahdottomalta. Pääni ei todellakaan kestäisi sitä nyt.
Lopputulemana meillä on käytössä jokaisen (pieleen menevän) parisuhteen pettämätön kulta, ei nyt –taktiikka.
Onneksi mieheni on hyvin ymmärtäväinen – ja niin kiinni työssään, ettei ehkä itsekään muista koko seksiasiaa.
Koska siis jos ei se aikaisemmin ole tässä blogissa tullut esille, raskautumisen yrittämisessä seksi on ihan olennaisessa roolissa.
Tämän toisen keskenmenon jälkeen olen harrastanut seksiä mieheni kanssa muistaakseni viisi kertaa. Ja keskenmenostahan on aikaa kaksi kuukautta. Sillä tahdilla ja tällä iällä mahdollisuus tulla raskaaksi on tietysti olemattoman pieni. Mutta emme kai anna sen olla mikään selitys lapsettomuudelle!
(Vaikka nyt on kyllä selvyyden vuoksi sanottava, että kaksi kertaa me olemme käyttäneet kondomia ja kondomien loppuessa loput kerrat Väestöliitonkin varmasti suosittelemaa turvallista ehkäisytapaa, keskeytettyä yhdyntää. Emme siis ole toden teolla edes yrittäneet raskautta.)
Seksi tuntuu jotenkin niin turhalta: se ei tuota lasta, jota varten se on olemassa, joten miksi sitä sitten olisi ollenkaan. Myös ajatus uudesta raskaudesta tuntuu tällä hetkellä ihan mahdottomalta. Pääni ei todellakaan kestäisi sitä nyt.
Lopputulemana meillä on käytössä jokaisen (pieleen menevän) parisuhteen pettämätön kulta, ei nyt –taktiikka.
Onneksi mieheni on hyvin ymmärtäväinen – ja niin kiinni työssään, ettei ehkä itsekään muista koko seksiasiaa.
lauantai 15. lokakuuta 2016
Viimeinen lenkki sukupolvien ketjussa
Olin kävelyllä koiran kanssa. Potkin kauniita syksyn lehtiä. Katselin muita ihmisiä. Vanhoja ja lapsia, vanhempia ja teinejä. Kaikilla oma elämänsä. Jokaisella oma tarkoituksensa.
Mikä on sellaisen ihmisen elämän tarkoitus, joka on viimeinen lenkki oman perheensä sukupolvien ketjussa?
Lapsettoman täytyy olla pirun hyvä työssään tai todella varakas, että niistä voi saada elämäänsä tarkoituksen. Vanhempien ei tarvitse kuin olla olemassa, niin hänen elämänsä tarkoitus on täytetty häntä seuraavien sukupolvien muodossa.
Helvetin epäreilua.
Mikä on sellaisen ihmisen elämän tarkoitus, joka on viimeinen lenkki oman perheensä sukupolvien ketjussa?
Lapsettoman täytyy olla pirun hyvä työssään tai todella varakas, että niistä voi saada elämäänsä tarkoituksen. Vanhempien ei tarvitse kuin olla olemassa, niin hänen elämänsä tarkoitus on täytetty häntä seuraavien sukupolvien muodossa.
Helvetin epäreilua.
perjantai 14. lokakuuta 2016
Kun työtoveri lastansa näytti
Meillä oli tässä päivänä muutamana klassinen tilanne työpaikalla: äitiyslomalla oleva työtoverini toi pienen nyyttinsä kaikkien ihailtavaksi kahvihuoneeseen. Hän itse luonnollisesti loisti onnea ja äitiyttä hyvin madonnamaisella tavalla. Kaikki oli mennyt hyvin eikä hän ollut yhtään kaivannut töihinkään takaisin. Nyytin kanssa päivät kuluivat joutuisasti ja pieni oli oppinut jo vaikka mitä. Äidillä oli tietysti vielä paljon opeteltavaa.
Ja me kaikki huokailtiin ihastuneina vieressä. Piltti oli punaposkinen ja kukoistava. Neuvoja muilta äideiltä sateli. Jokainen mietti omaa äitiyslomahetkeään tai vaimonsa vastaavaa – tai haaveili edess olevasta sellaisesta. Itse pomokin oli saapuvilla hauskoja puhumassa ja vauvaa hehkuttamassa.
Kaikki oli siis juuri niin kuin sellaisissa tilanteissa aina on. Meillä on suhteellisen iso työyhteisö ja sen vuoksi näitä tilanteita on useampikin vuodessa. Joten olemme tottuneita vauvahehkuttajia ja vanhemmuuspuhujia.
Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minun oli vaikeaa olla tilanteessa läsnä. Itse asiassa yllättävän vaikeaa. Luulin, että se menee ihan lunkisti rutiinilla. Mutta huomasin pakenevani paikalta ensimmäisen tilaisuuden tullen.
En nyt ihan vessaan itkemään, mutta jotain sinne päin.
Ja me kaikki huokailtiin ihastuneina vieressä. Piltti oli punaposkinen ja kukoistava. Neuvoja muilta äideiltä sateli. Jokainen mietti omaa äitiyslomahetkeään tai vaimonsa vastaavaa – tai haaveili edess olevasta sellaisesta. Itse pomokin oli saapuvilla hauskoja puhumassa ja vauvaa hehkuttamassa.
Kaikki oli siis juuri niin kuin sellaisissa tilanteissa aina on. Meillä on suhteellisen iso työyhteisö ja sen vuoksi näitä tilanteita on useampikin vuodessa. Joten olemme tottuneita vauvahehkuttajia ja vanhemmuuspuhujia.
Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minun oli vaikeaa olla tilanteessa läsnä. Itse asiassa yllättävän vaikeaa. Luulin, että se menee ihan lunkisti rutiinilla. Mutta huomasin pakenevani paikalta ensimmäisen tilaisuuden tullen.
En nyt ihan vessaan itkemään, mutta jotain sinne päin.
torstai 13. lokakuuta 2016
Onneksi meillä ei ole oikeaa elämää
Olen elänyt varhaisteini-ikään asti omakotitalossa ydinperheessä ja jotenkin kai sitä kautta aina ajatellut, että niin oikeasti kuuluu elää. Kaikki muut tavat elää ovat vain valmistautumista siihen oikeaan elämään oman miehen, omien lasten ja omien eläinten kanssa omassa omakotitalossa, josta lähdetään kesällä mökkeilemään omalle kesämökille.
Muutimme jokin aika sitten. Se oli ennen keskenmenoja. Niin kuin niin monessa aikaisemmassakin muutossani ajattelin paljon sitä, että nyt hankitaan se omakotitalo ja aloitetaan oikea elämä. Katselimmekin monia, teimme jopa tarjouksia. Huolellisen harkinnan tuloksena päädyimme kuitenkin lopulta kerrostaloasuntoon.
Onneksi meillä ei ole omakotitaloa! Mitä ihmettä me olisimme tehneet kahdessa sadassa neliössä, kolmessa kerroksessa ja neljässä makuuhuoneessa. Tämä kerrostaloasuntokin on meille kahdelle liian suuri. Mutta tämä ei sentään jatkuvasti muistuta siitä, että huoneet pitäisi täyttyä lapsista. Tämä on kahden aikuisen koti. Ihan vielä minusta ei tunnu siltä, että tämä on oikeaa elämää. Mutta olen kovasti matkalla kohti sen tiedostamista.
Lapsettomuus kasvattaa ihmistä yllättävän paljon. Kuten nyt tajuamaan tämän, kuinka ihmeellisistä asioista sitä voi tulla elämässään kiitolliseksi.
Muutimme jokin aika sitten. Se oli ennen keskenmenoja. Niin kuin niin monessa aikaisemmassakin muutossani ajattelin paljon sitä, että nyt hankitaan se omakotitalo ja aloitetaan oikea elämä. Katselimmekin monia, teimme jopa tarjouksia. Huolellisen harkinnan tuloksena päädyimme kuitenkin lopulta kerrostaloasuntoon.
Onneksi meillä ei ole omakotitaloa! Mitä ihmettä me olisimme tehneet kahdessa sadassa neliössä, kolmessa kerroksessa ja neljässä makuuhuoneessa. Tämä kerrostaloasuntokin on meille kahdelle liian suuri. Mutta tämä ei sentään jatkuvasti muistuta siitä, että huoneet pitäisi täyttyä lapsista. Tämä on kahden aikuisen koti. Ihan vielä minusta ei tunnu siltä, että tämä on oikeaa elämää. Mutta olen kovasti matkalla kohti sen tiedostamista.
Lapsettomuus kasvattaa ihmistä yllättävän paljon. Kuten nyt tajuamaan tämän, kuinka ihmeellisistä asioista sitä voi tulla elämässään kiitolliseksi.
tiistai 11. lokakuuta 2016
Itsekkäät lapsettomat
Lapset, vanhemmuus ja lapsettomuus tuntuvat olevan kaikista eniten mielipiteitä herättäviä ja jakavia asioita. Ymmärrettävästi. Onhan meihin ihmisiin koodattu ajatus siitä, että meidän pitää lisääntyä - ja että me haluammekin lisääntyä. Nykymaailmassa lisääntyminen ja suvun jatkaminen eivät vain ole niitä sanoja, joita käytetään. Nykyisin me toivomme lapsia, haluamme perheen, odotamme omia pieniä. Mutta kyllä kai biologia siinä taustalla jyllää, olivat sanat mitä tahansa.
Siinä mielessä on siis ihan ymmärrettävää, että lapsettomat ihmiset herättävät ajatuksia, tunteita ja puheita. Me olemme jotenkin ulkona siitä kuviosta, johon vanhemmuus ja lapset liittyvät. Ja kuitenkaan meitä ei voi täysin sivuuttaa ja unohtaa. Meidät on pakko ottaa huomioon perheenjäseninä, sukulaisina, ystävinä, työtovereina, harrastuskavereina, yhdistysihmisinä. Pelkällä olemassaolollaan lapsettomat alleviivaavat lapsen saaneita. Eivätkä aina pelkästään myönteisellä tavalla. Usein kai on niin, että käytännön arjessa ja kaiken kiireen keskellä monikaan vanhempi ei muista kaikkea sitä hyvää ja ihanaa, mitä lapset hänen elämänsä kokonaisuuteen tuovat. He näkevät vain niitä kielteisiä asioita. Läsnä olevissa lapsettomissa aikuisissa on konkreettisesti näkyvissä kaikki se, mitä lapselliset kaipaavat: oma aika, vapaus, hyvät yöunet, aikuisten maailma, usein taloudellinen turvallisuus. Se lienee yksi syy, miksi lapsettomat ovat niin hankalia tuttavia.
Useinhan ollaan sitä mieltä, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Meillä on jotain sellaista, jota lapsellisilla ei ole, mutta jota he haluaisivat. En ole koskaan kuullut kenenkään suusta sellaista väitettä, että lapselliset ovat itsekkäitä, koska heillä on jotain, mitä he ovat halunneet ja saaneet. Ja mitä me lapsettomat emme ole saaneet.
Lapsettomien itsekkyys on sitä, että ei jatketa sukua, ei tehdä yhteiskuntaan lisää veronmaksajia, ei ajatella ihmiskunnan tulevaisuutta eikä ollenkaan huolehdita siitä, kuka pesee meidän pyllymme vanhainkodeissa.
Mutta eikö lapsellisten itsekkyys ole sitä, että nimenomaan tehdään maailmaan lisää ihmisiä puhtaasti siitä syystä, että itse halutaan lapsia, vaikka tämä pallo ei pysty elättämään meitä nykyisiäkään?
Jos objektiivisesti, isossa mittakaavassa ajatellaan, ovatko fiksut, koulutetut länsimaalaiset, jotka tietävät maailman tilan, itsekkäämpiä hankkiessaan lapsia vai ollessaan lapsettomia?
Siinä mielessä on siis ihan ymmärrettävää, että lapsettomat ihmiset herättävät ajatuksia, tunteita ja puheita. Me olemme jotenkin ulkona siitä kuviosta, johon vanhemmuus ja lapset liittyvät. Ja kuitenkaan meitä ei voi täysin sivuuttaa ja unohtaa. Meidät on pakko ottaa huomioon perheenjäseninä, sukulaisina, ystävinä, työtovereina, harrastuskavereina, yhdistysihmisinä. Pelkällä olemassaolollaan lapsettomat alleviivaavat lapsen saaneita. Eivätkä aina pelkästään myönteisellä tavalla. Usein kai on niin, että käytännön arjessa ja kaiken kiireen keskellä monikaan vanhempi ei muista kaikkea sitä hyvää ja ihanaa, mitä lapset hänen elämänsä kokonaisuuteen tuovat. He näkevät vain niitä kielteisiä asioita. Läsnä olevissa lapsettomissa aikuisissa on konkreettisesti näkyvissä kaikki se, mitä lapselliset kaipaavat: oma aika, vapaus, hyvät yöunet, aikuisten maailma, usein taloudellinen turvallisuus. Se lienee yksi syy, miksi lapsettomat ovat niin hankalia tuttavia.
Useinhan ollaan sitä mieltä, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Meillä on jotain sellaista, jota lapsellisilla ei ole, mutta jota he haluaisivat. En ole koskaan kuullut kenenkään suusta sellaista väitettä, että lapselliset ovat itsekkäitä, koska heillä on jotain, mitä he ovat halunneet ja saaneet. Ja mitä me lapsettomat emme ole saaneet.
Lapsettomien itsekkyys on sitä, että ei jatketa sukua, ei tehdä yhteiskuntaan lisää veronmaksajia, ei ajatella ihmiskunnan tulevaisuutta eikä ollenkaan huolehdita siitä, kuka pesee meidän pyllymme vanhainkodeissa.
Mutta eikö lapsellisten itsekkyys ole sitä, että nimenomaan tehdään maailmaan lisää ihmisiä puhtaasti siitä syystä, että itse halutaan lapsia, vaikka tämä pallo ei pysty elättämään meitä nykyisiäkään?
Jos objektiivisesti, isossa mittakaavassa ajatellaan, ovatko fiksut, koulutetut länsimaalaiset, jotka tietävät maailman tilan, itsekkäämpiä hankkiessaan lapsia vai ollessaan lapsettomia?
maanantai 10. lokakuuta 2016
Meillä syödään jo kiinteitä
Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt äitipuhetta ja lasten paapomista ja mammavaihteelle heittäytymistä. Mutta nyt keskenmenojen ja henkisen taistelun ja surun keskellä se kaikki tuntuu suoranaisesti hermoja raastavalta. Mikä siinä on, että kaiken on tapahduttava niiden kersojen ehdoilla välittämättä vähääkään muusta yhteiskunnasta ja toisista ihmisistä?
Minua ärsyttää se, että
- lapset saavat huutaa ja meuhkata ilman että kukaan puuttuu asiaan. Milloin niille opetetaan käytöstavat?
- lasten annetaan kopeloida kaikkia tavaroita ihan missä vaan. Eikö toisten tavaroiden ottaminen olekaan enää rangaistavaa?
- pientä ei muka voi komentaa. Mistä sen tietää, minä aamuna se herää niin isona, että sitä voi komentaa?
- vanhemmat ovat sitä mieltä, että kaikki rakastavat heidän pikkuelmeriään. Mistä syystä minä haluaisin, että minun kirjasto/kauppa/ravintola/juna/lomareissuni menee pilalle siksi, että joku toinen on kyennyt lisääntymään?
- toiset aikuiset ovat vain potentiaalisia lapsenvahteja. Eikä olla!
- koko kylän pitäisi kasvattaa nykyaikaisessa kaupungissa. Kuka haluaa juristivanhemmat kimppuunsa, kun kasvattikin väärän perheen lasta väärällä tavalla?
- ihan normaalit ihmiset sekoavat lapsistaan niin, että muuttuvat ihan tunnistamattomiksi. Ei kai se voi käydä myös minulle?
- lapsiperheet kuvittelevat, että joka paikkaan voi tuoda lapsen eikä kukaan saa häiriintyä siitä mitenkään. Onko olemassa jokin aikuisten maailma, mihin voi paeta lapsia?
- kaikkien mielestä on aivan normaalia kailottaa ympäriinsä, kuinka meillä on opittu kakkaamaan ja me syödään jo kiinteitä ja meillä on tississä pipi ja meidän paino on noussut neuvolakäyrien mukaan. Oppivatko ne vanhemmat syömään vasta lapsen saannin jälkeen?
Tämä yhteiskunta on mennyt niin lapsikeskeiseksi, ettei meille aikuisille ole enää oikein tilaa.
Minua ärsyttää se, että
- lapset saavat huutaa ja meuhkata ilman että kukaan puuttuu asiaan. Milloin niille opetetaan käytöstavat?
- lasten annetaan kopeloida kaikkia tavaroita ihan missä vaan. Eikö toisten tavaroiden ottaminen olekaan enää rangaistavaa?
- pientä ei muka voi komentaa. Mistä sen tietää, minä aamuna se herää niin isona, että sitä voi komentaa?
- vanhemmat ovat sitä mieltä, että kaikki rakastavat heidän pikkuelmeriään. Mistä syystä minä haluaisin, että minun kirjasto/kauppa/ravintola/juna/lomareissuni menee pilalle siksi, että joku toinen on kyennyt lisääntymään?
- toiset aikuiset ovat vain potentiaalisia lapsenvahteja. Eikä olla!
- koko kylän pitäisi kasvattaa nykyaikaisessa kaupungissa. Kuka haluaa juristivanhemmat kimppuunsa, kun kasvattikin väärän perheen lasta väärällä tavalla?
- ihan normaalit ihmiset sekoavat lapsistaan niin, että muuttuvat ihan tunnistamattomiksi. Ei kai se voi käydä myös minulle?
- lapsiperheet kuvittelevat, että joka paikkaan voi tuoda lapsen eikä kukaan saa häiriintyä siitä mitenkään. Onko olemassa jokin aikuisten maailma, mihin voi paeta lapsia?
- kaikkien mielestä on aivan normaalia kailottaa ympäriinsä, kuinka meillä on opittu kakkaamaan ja me syödään jo kiinteitä ja meillä on tississä pipi ja meidän paino on noussut neuvolakäyrien mukaan. Oppivatko ne vanhemmat syömään vasta lapsen saannin jälkeen?
Tämä yhteiskunta on mennyt niin lapsikeskeiseksi, ettei meille aikuisille ole enää oikein tilaa.
Jos me emme koskaan saa lasta, missä on meidän paikkamme ja mikä on meidän tehtävämme tässä yhteiskunnassa?
maanantai 3. lokakuuta 2016
Kipeä lapsettomuus
En tiedä ketään muuta pariskuntaa, joka olisi lapsettomuuden kanssa samassa tilanteessa kuin me olemme. Oikeasti me olemme tahattomasti lapsettomia, sillä yrityksistä huolimatta emme ole saaneet lasta. Oikeasti me olemme lapsia menettäneitä vanhempia. Ainakin sellaisessa maailmankuvassa, jossa ihmisen elämä katsotaan alkavaksi hedelmöittymisen hetkellä. Oikeasti me olemme myös tahallisesti lapsettomia, sillä käytämme tälläkin hetkellä ehkäisyä. Ainakin jos kaikki kaksi keskenmenon jälkeistä yhdyntää lasketaan tähän mukaan.
Me emme kuulu oikein mihinkään kategoriaan. Emmekä itsekään tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Me haluaisimme kovasti Lapsen meidän elämään. Me pelkäämme uusia keskenmenoja. Me olemme valmistautumassa siihen, ettemme me koskaan kykene lisääntymään. Me ajattelemme, ettei tähän maailmaan kannata yhdenkään ihmisen syntyä. Kaikki nämä ajatukset ovat meille yhtä tosia. Mikä niistä on lopulta se, josta tulee hallitsevin?
En voi kuvitellakaan, kuinka kipeä asia sellainen lapsettomuus on, joka johtuu siitä, että on käynyt kymmenen vuotta erilaisia hoitoja ja lopulta on selvinnyt, ettei biologista lasta koskaan tule.
En voi kuvitellakaan, millaista on olla vanhempi. Yhdelle tai useammalle ihmiselle.
En voi kuvitellakaan, millaista elämä on siinä tapauksessa, jos me valitsemme lapsettomuuden. Tai siis emme enää edes kokeile, tuleeko uusia raskauksia ja uusia keskenmenoja vai johtaako jokin alkanut raskaus lopulta vauvaan.
Voiko lapsettomuus olla silti kipeä asia, vaikka sen olisi olosuhteiden pakosta tai muista sellaisista syistä osittain itse valinnut? Saako siinä tapauksessa surra lapsettomuutta vai onko lapsettomuuden suru oikeutettua vain sellaisissa tilanteissa, joissa jokainen kivi on käännetty?
Missä menevät valitun lapsettomuuden, lapsettomuuden ja kipeän lapsettomuuden rajat?
Me emme kuulu oikein mihinkään kategoriaan. Emmekä itsekään tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Me haluaisimme kovasti Lapsen meidän elämään. Me pelkäämme uusia keskenmenoja. Me olemme valmistautumassa siihen, ettemme me koskaan kykene lisääntymään. Me ajattelemme, ettei tähän maailmaan kannata yhdenkään ihmisen syntyä. Kaikki nämä ajatukset ovat meille yhtä tosia. Mikä niistä on lopulta se, josta tulee hallitsevin?
En voi kuvitellakaan, kuinka kipeä asia sellainen lapsettomuus on, joka johtuu siitä, että on käynyt kymmenen vuotta erilaisia hoitoja ja lopulta on selvinnyt, ettei biologista lasta koskaan tule.
En voi kuvitellakaan, millaista on olla vanhempi. Yhdelle tai useammalle ihmiselle.
En voi kuvitellakaan, millaista elämä on siinä tapauksessa, jos me valitsemme lapsettomuuden. Tai siis emme enää edes kokeile, tuleeko uusia raskauksia ja uusia keskenmenoja vai johtaako jokin alkanut raskaus lopulta vauvaan.
Voiko lapsettomuus olla silti kipeä asia, vaikka sen olisi olosuhteiden pakosta tai muista sellaisista syistä osittain itse valinnut? Saako siinä tapauksessa surra lapsettomuutta vai onko lapsettomuuden suru oikeutettua vain sellaisissa tilanteissa, joissa jokainen kivi on käännetty?
Missä menevät valitun lapsettomuuden, lapsettomuuden ja kipeän lapsettomuuden rajat?
lauantai 1. lokakuuta 2016
Kahden keskenmenon jälkeen
Toisen keskenmenon jälkeen meidän tilanne on muuttunut jännästi siihen suuntaan, että alamme olla oikeasti lapsettomia. Sitä paitsi alkaahan meillä niin sanotusti ”olla yritystä takana” kohta jo kaksi vuotta. Sitä voidaan jo pitää hyväksyttävänä pituutena lapsettomuutta arvioidessa.
Meidän sanomisillamme lapsettomuusasioihin liittyen on painoarvoa. Meidän seurassamme ei vahingossakaan viitata tulevaisuuteen, lapsiin, perheeseen, kodin sisustamiseen uusiksi, auton vaihtamiseen tai mihinkään, mikä voisi pahoittaa lapsettoman mieltä. Meillä on Historia. Lapsen yrittämisen historia. Meillä on kokemuksia. Kokemuksia pettymyksistä ja keskenmenoista. Ja meillä on Suru. Suru, jota oikeastaan kukaan ei voi jakaa kanssamme.
Kaksi keskenmenoa on useimmiten vähintään yksi enemmän kuin kukaan toinen on kokenut.
Meidän tilannettamme on aika hankala kenenkään toisen jakaa eikä meitä oikein kukaan pysty millään auttamaan. Tämä on meidän kahden asia. Lopulta itse asiassa meidän molempien yksityinen asia, joka täytyy kohdata aivan yksin. Kaikkea ei edes toinen voi jakaa.
Olen jotenkin aika väsynyt tähän kaikkeen. Tai lähinnä epätietoisuuteen ja epävarmuuteen. Ja ehkä jonkinlaiseen näköalattomuuteen.
Lapsen yrittämisessä on sentään toivoa; jospa tässä kuussa tärppäisi. Nämä keskenmenot ovat vain niin tympeitä; kaikki alkuraskauden vaivat ja ongelmat – ja sitten ei mitään. Uuteen nousuun on vaikea päästä, kun kaikki pitäisi taas rakentaa alusta uudelleen.
Kaksi keskenmenoa vuoden sisällä tekevät ihmisen väsyneeksi.
Meidän sanomisillamme lapsettomuusasioihin liittyen on painoarvoa. Meidän seurassamme ei vahingossakaan viitata tulevaisuuteen, lapsiin, perheeseen, kodin sisustamiseen uusiksi, auton vaihtamiseen tai mihinkään, mikä voisi pahoittaa lapsettoman mieltä. Meillä on Historia. Lapsen yrittämisen historia. Meillä on kokemuksia. Kokemuksia pettymyksistä ja keskenmenoista. Ja meillä on Suru. Suru, jota oikeastaan kukaan ei voi jakaa kanssamme.
Kaksi keskenmenoa on useimmiten vähintään yksi enemmän kuin kukaan toinen on kokenut.
Meidän tilannettamme on aika hankala kenenkään toisen jakaa eikä meitä oikein kukaan pysty millään auttamaan. Tämä on meidän kahden asia. Lopulta itse asiassa meidän molempien yksityinen asia, joka täytyy kohdata aivan yksin. Kaikkea ei edes toinen voi jakaa.
Olen jotenkin aika väsynyt tähän kaikkeen. Tai lähinnä epätietoisuuteen ja epävarmuuteen. Ja ehkä jonkinlaiseen näköalattomuuteen.
Lapsen yrittämisessä on sentään toivoa; jospa tässä kuussa tärppäisi. Nämä keskenmenot ovat vain niin tympeitä; kaikki alkuraskauden vaivat ja ongelmat – ja sitten ei mitään. Uuteen nousuun on vaikea päästä, kun kaikki pitäisi taas rakentaa alusta uudelleen.
Kaksi keskenmenoa vuoden sisällä tekevät ihmisen väsyneeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)