tiistai 13. helmikuuta 2018

Exien lapset

Minulla on ollut ennen Miestäni kaksi poikaystävää. Molempien kanssa seurustelin pitkään ja vakavasti. Mutta kumpikin suhde tuli tiensä päähän. Entisistä poikaystävistäni kumpikin on saanut lapsen muutama vuosi sen jälkeen, kun he ovat eronneet minusta.

Minun suhteeni entisiin poikaystäviini ei koskaan ollut siinä pisteessä, että olisimme miettineet lapsen hankkimista muuten kuin unelmoiden. Sen aika oli mielessäni (ja heidänkin mielissään) myöhemmin. Sitten opiskelujen, naimisiinmenon ja omistusasunnon jälkeen.

Nyt meistä jokainen on siinä tilanteessa, että lasten hankkimisen aika on käsillä. On ollut jo monta vuotta. Vain minut se juna on kuitenkin jättänyt laiturille. Minun entiset poikaystäväni sen sijaan huristavat junan kyydissä pohtien kakkavaippoja ja kasvatusta. Ja ovat todennäköisesti onnellisia siitä, että ovat jonkun muun kuin minun kanssani, koska sen jonkun muun kanssa he saattoivat saada lapsen. Todennäköisesti yksi heidän elämänsä parhaita päätöksiä näin jälkikäteen ajateltuna oli se, että he päättivät lopettaa suhteen minun kanssani.

Jostain syystä lapsettomuus suhteessa entisiin poikaystäviin tuntuu minusta paljon kamalammalta kuin lapsettomuus ylipäänsä. Epäonnistuminen on liian käsinkosketeltavaa. Suhteessa heihin on epäonnistunut sekä naisena, joka voisi tarjota miehelle hyvän elämän että naisena, joka voisi tarjota miehelle perheen. Ihan kuin minä olisin ollut vain harjoitusvastustaja heidän matkallaan kohti sitä oman lapsensa äitiä. 

Niin kuin minä tietysti olinkin.

Ja sehän se juuri sattuu. Varsinkaan, kun minusta ei ole tullut kenenkään miehen lapsen äitiä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti