Valtakunnan Vauva

En ole vielä lainkaan kommentoinut uutista Valtakunnan Vauvasta, vaikka se on mielestäni ihanin uutinen pitkään, pitkään aikaan! Olen niin onnellinen presidenttiparin puolesta - ja kyllähän sekin tuntuu mukavalta, että meillä on presidentillinen Vauva ihan ensimmäistä kertaa koko historian aikana.

Aloin itkeä, kun sain kuulla uutisen, että presidenttipari odottaa Vauvaa. Jotenkin sen tiedotteen muotoilu oli niin kaunis ja koskettava. Ja kun tiesi, mitä tunteita ja asioita siellä todennäköisesti on takana. Jotenkin sitä myös peilasi asiaa omaan kokemukseen -yllätys, yllätys- ja sai toivoa. Ehkä kerran vielä meilläkin, kun heilläkin...

Ehkäpä koskettavin asia tässä uutisessa olikin juuri toivo. Toivo siitä, että asiat voivat kääntyä paremmiksi. Toivo siitä, että mahdottomalta näytävästä voi tulla mahdollista. Toivo siitä, että hyvä ja kaunis voittaa. Presidenttiparin Vauva on jollakin tavoin vauva meidän kaikkien lapsettomien kunniaksi. Jotenkin sellainen tunne minulle tuli. Vauvan pitkä odotus on merkki siitä, että tässä maassa on meitäkin, joille lapset eivät tule puolivahingossa väärän ihmisen kanssa.

Minun mieheni on sitä mieltä, että naiset äänestivät Suomelle uutta kuningasperhettä. Jos asiaa tarkastelee siitä näkökulmasta, kyllä Jenni aika ihanasti sopii Ruotsin prinsessojen vierelle valokuvissa seisomaan ja nythän meillä on oma Vauvakin kuvattavaksi. Kunhan nyt saataisiin vielä televisioidut ristiäisetkin!

Äänestipä kuka tahansa ketä tahansa, tuntuu hyvältä ajatella, että Mäntyniemessä tiedetään, mitä lapsettomuus on. Ja nyt Vauva viestii meille sieltä Toivoa.

Runebergin tortut

Helei, en ole syönyt yhtäkään runebergin torttua! En, vaikka ne ovat yksiä lemppareitani. Olen niin ylpeä itsestäni.

Asiahan on nimittäin sillä tavoin, että minut on varmasti luotu syömään herkkuja. Olen lapsesta asti rakastanut herkkuja. Ja rakastan edelleen. Suolaisista ruoista ei ole kuin joitakin yksittäisiä, joita suorastaan rakastan, mutta herkuista taidan rakastaa niitä kaikkia. Se tietysti tarkoittaa, että olen ainakin kaikkiin lehtien standardinaisiin verrattuna vähän pullea ja että olen järjettömässä sokerikoukussa.

Aina säännöllisin väliajoin asialle on tehtävä jotain. Nyt on taas sellaisen teon aika. Vuoden alusta jätin kaikki herkut pois. Syön niitä vain, jos on ihan välttämätöntä esimerkiksi siksi, ettei loukkaisi jotakuta mummoa olematta syömättä jotakin kahvipöydästä. Mutta sellaisia hetkiähän ei nyt ruuhkaksi asti ole. Olen siis ollut jo yli kuukauden syömättä herkkuja. Ja täytyy sanoa, että on ollut ihan h e m m e t i n vaikeaa. Ajattelen herkkuja jatkuvasti, unelmoin päivästä, jolloin saan syödä niitä ja tunnen edelleen ihan fyysistä himoa sokeria kohtaan. Aivan kamalaa!

Kaiken kamaluuden keskellä olen niin ylpeä, että olen pystynyt tähän. Nyt olen myös päättänyt, että paluuta herkkuihin ei vain ole. Ei ihminen voi olla näin riippuvainen jostain aineesta. Sitä paitsi taustalla häämöttää pieni ajatus siitä, että jos tulisin raskaaksi, vauvalle herkut eivät ymmärtääkseni ole kovinkaan terveellinen kasvun lähde. Ja hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka vuoksi voin herkut uhrata.

Asiaan ei tietenkään vaikuta se, että meidän suvussa kuulostaa olevan jonkinlainen kilpailu siitä, kenen vauva syntyy eniten sen näköisenä, että äiti on syönyt raskausajan terveellisesti. Mutta en totta vie aio hävitä sitä kilpaa, jos sinne asti joskus pääsen!

Katkera ämmä

Minun omatuntoni on alkanut kolkuttaa, sillä tämä blogi on täynnä kurjia ja ikäviä ja katkeria asioita.

Pahoitteluni teille lukijoille, että te joudutte tutustumaan pelkästään tähän katkeraan puoleeni. Ymmärrän, ettei auta asiaa vakuutella, että blogini ja kotini ulkopuolella olen tullut tunnetuksi nimenomaan hyväntuulisuudestani, ystävällisyydestäni, herttaisuudestani, avoimuudestani ja mitä näitä nyt on. Esimerkiksi asiakkaiden keskuudessa tämä katkera puoleni ei pilkahdakaan. Ainakin toivon niin.

Mutta ehkäpä juuri siksi on joskus päästettävä vähän höyryjä. Olen siitä onnellisessa asemassa, että pääasiassa mieheni ymmärtää minua. Ja ymmärtää senkin, että olen välillä ihan h*tin katkera ämmä, josta ei saa ulos kuin kyynisyyttä ja epätoivoa. Eikä hän pelkästään ymmärrä vaan myös rakastaa.

Mutta onhan se epäreilua, että tämä blogi on pelkkää katkeraa puoltani. Minun pitäisi varmaan vastapainoksi kerätä tuohon sivuun jokin hyvän mielen blogien lista, johon voitte mennä katselemaan ja kuulostelemaan elämän ihania asioita sen jälkeen, kun olette myrkyttäneet mieltänne täällä!

Ja voittehan te lohduttautua ajatuksella, kuinka kivaa on, että minä ainakaan en ole sellainen ämmä kuin se yksi katkera blogin pitäjä on. Onhan sekin jonkinlaista vertaistukea. 

Normaali seksielämä

Me olemme yrittäneet pitää seksielämämme normaalina siitä huolimatta, että tämä lapsettomuusasia on olemassa. Olemme myös onnistuneet siinä. Meillä on kivaa sängyssä emmekä stressaa turhasta.

Lapsen teon kannalta siinä on vain yksi ongelma: emme harrasta seksiä kovinkaan usein. Emme ainakaan niin usein kuin se olisi hedelmöittymisen kannalta suotavaa. En ymmärrä, missä välissä sitä seksiä niin usein edes ehtisi harrastaa. Meillä on työmme, joihin menee kahdeksasta kuuteentoista tuntiin vuorokaudessa aikaa. Meillä on kotityöt, harrastukset, koira, läheiset ihmiset, joista vanhenevia pitää jo vähän auttaakin, kaverit, kodin ulkopuoliset velvoitteet ja kaikki muu säätö, mitä nyt normaaliin elämään kuuluu. Emme välttämättä edes ehdi nähdä joka päivä, jos toinen lähtee ennen kuin toinen herää ja toinen menee nukkumaan ennen kuin toinen tulee. Puhumattakaan siitä, että ehtisimme (ja jaksaisimme!) vielä seksiäkin harrastaa.

Missä välissä seksiin on arjessa aikaa? Aamuisin on vähintään toisella kiire johonkin palaveriin, iltaisin on töitä tai menoja, päivisin vähintään toinen on töissä - ja usein niille töille on nipistettävä aikaa viikonloppuisinkin. Se tunti tai kolme, joka ollaan yhdessä kotona, menee kyllä usein kuulumisten vaihtoon, kotitöihin, yhdessä syömiseen, töiden tekemiseen ja velvollisuuksien hoitamiseen - mutta ei seksiin. Sitä paitsi usein sitä on työviikolla niin hektinen tai muissa ajatukissa, ettei pysty kääntämään mieltään seksimoodiin.

Väitän, että emme ole ainoa pariskunta, joka kyllä tykkää toisistaan ja haluaa seksiä toistensa kanssa, mutta joilla sitä ei kuitenkaan jatkuvasti ole. Olkoot iltapäivälehtien toimittajat mitä mieltä tahansa.

En ajattele asiaa

Lueskelin seuraamiani lapsettomuusblogeja, joita en ole lukenut kuukausiin. Yllättäen hyvin moni niistä olikin jotain ihan muuta kuin lapsettomuusblogeja: niiden kirjoittajille oli syntynyt tai syntymässä vauva. Ihan valtava haikeus täytti mieleni. Tietysti sitä on iloinen kaikkien heidän puolesta ja toivoo jokaiselle, että kaikkia voisi onnistaa ja niin edespäin.

Ja paskat. Jokainen meistä, joka potee lapsettomuutta, ajattelee asiaa vain omalta kannaltaan: miksen minä, miksi tuo. Voihan sitä tietysti olla iloinenkin ja toivoa toisille hyvää, mutta pääasiassa ei jaksa. Tai normielämässä jaksaa tietysti, koska on pakko. Ja koska ihminen nyt kuitenkin usein tuntee myönteisiä tunteita toisia ihmisiä kohtaan, kun heitä kohtaa. Mutta yksin kotona, kun ei tarvitse olla sosiaalisesti hyväksyttävä, on kyllä ihan rikki ja katkera.

Vaikka mistä minä tiedän, jos te kaikki muut hihkutte riemusta jokaisen toisen ihmisen kaikkien ihanien uutisten kohdalla ja minä yksin olen katkera ämmä, joka ajattelee vain itseään. Voihan se olla niinkin.

Mutta minä joka tapauksessa koen haikeutta ja surullisuutta ja epäreiluutta ja katkeruutta jokaisen vauvauutisen kohdalla. Mitä pidemmälle elämä menee, sitä vähemmän kannattaa ajatella. Ylipäänsä yhtään mitään, koska kaikki ahdistaa, mutta varsinkaan lapsettomuutta. Kun en ajattele asiaa, sitä ei ole olemassa.

Siksipä juuri keskityn nykyisin vain pinnallisiin asioihin: sisustustuotteisiin, asuntojen hintojen kehitykseen ja naapureiden kyttäämiseen. Voi jösses, olen kyllä niin ihana ihminen.

Kuulumisia

Hupsansaa, olenpas ollut taas kauan poissa. Pahoittelut siitä teille, jotka olette asiaa ihmetelleet. Asia vain jäi, muuta selitystä ei ole.

Vaikka toisaalta turhaanpa minä mitään olisin kirjoittanutkaan, sillä mitään uutta ei kuulu. Ei ainakaan lapsiin liittyvissä asioissa. Ei raskauksia, ei lapsia, ei keskenmenoja, ei lapsettomuushoitoja, ei yhtään mitään. Tai seksiä nyt jonkin verran, mutta sitäkin viime kuukausina aika vähän. Joten paljosta ette ole jääneet paitsi.

Lapsettomuuden ulkopuolella olen käynyt töissä, yrittänyt vaihtaa työpaikkaa, mutta epäonnistunut siinä (koska ne uudessa paikassa eivät huolineet minua), opiskellut enemmän ja vähemmän ahkerasti kansalaisopistossa ja avoimessa yliopistossa, tukenut miestäni, joka suorastaan kinuttiin uuteen työpaikkaan, harrastanut liikuntaa, huolehtinut ihmisistä, aloittanut uuden harrastuksen ja ryhtynyt herkkulakkoon.

Olen ollut oikeastaan koko viime vuoden kiltti ja ahkera tyttö, hyvä vaimo ja esimiehiä totteleva työntekijä. Mutta mitään palkintoa siitä ei ole tullut. Päinvastoin. Lisää ja vaikeampia töitä, stressiään kiukutteleva mies ja toisten ihmisten asettamia painolasteja.


Tulipahan tässä nyt vain mieleeni kysyä, että mitä hemmetin järkeä on aina olla niin kiltti ja hyvä.

(Muiden) vauvauutisia

Meidän työpaikaltamme on käsittämättömän moni nainen jäänyt äitiyslomalle (ja osa tullut isäksi) sinä aikana, kun me olemme yrittäneet lasta. Moni sellainenkin nainen, joiden en olisi ikinä arvannut jäävän. Luulin heidän joko lisääntyneen tarpeeksi, olevan sellaisessa elämäntilanteessa, jossa lisääntyminen ei ole ajankohtaista tai (noloa kyllä) olevan niin vanhoja, ettei se ole ajankohtaista.

Mutta todistettavasti olin väärässä, koska he parhaillaan ovat vauvojensa kanssa kotona (tai missä ovatkaan) äitiyslomalla.

En tietysti tiedä, mitä heidän taustallaan on, joten siitä ja muistakin syistä mieluusti suon heille heidän vauvansa. Mutta tuntuuhan se silti oudolta (ja vaikealta), että osa sellaisista, jotka eivät olleet edes raskaana silloin (laskin ihan itse), kun minä olin ensimmäistä kertaa raskaana, ovat jo kohta tulossa takaisin töihin.

Mutta hei, minusta on alkanut tulla pomon luottoihminen, kun olen aina paikalla (enkä näytä edes merkkejä siitä, että vaihtaisin duunia). Pitäähän firmaakin jonkun pitää pystyssä. Vaikka en ole hyvä lisääntymään, olen hyvä veronmaksaja (terveiset hallitukselle!).

Malja sille, naiset!