maanantai 5. helmikuuta 2018

Runebergin tortut

Helei, en ole syönyt yhtäkään runebergin torttua! En, vaikka ne ovat yksiä lemppareitani. Olen niin ylpeä itsestäni.

Asiahan on nimittäin sillä tavoin, että minut on varmasti luotu syömään herkkuja. Olen lapsesta asti rakastanut herkkuja. Ja rakastan edelleen. Suolaisista ruoista ei ole kuin joitakin yksittäisiä, joita suorastaan rakastan, mutta herkuista taidan rakastaa niitä kaikkia. Se tietysti tarkoittaa, että olen ainakin kaikkiin lehtien standardinaisiin verrattuna vähän pullea ja että olen järjettömässä sokerikoukussa.

Aina säännöllisin väliajoin asialle on tehtävä jotain. Nyt on taas sellaisen teon aika. Vuoden alusta jätin kaikki herkut pois. Syön niitä vain, jos on ihan välttämätöntä esimerkiksi siksi, ettei loukkaisi jotakuta mummoa olematta syömättä jotakin kahvipöydästä. Mutta sellaisia hetkiähän ei nyt ruuhkaksi asti ole. Olen siis ollut jo yli kuukauden syömättä herkkuja. Ja täytyy sanoa, että on ollut ihan h e m m e t i n vaikeaa. Ajattelen herkkuja jatkuvasti, unelmoin päivästä, jolloin saan syödä niitä ja tunnen edelleen ihan fyysistä himoa sokeria kohtaan. Aivan kamalaa!

Kaiken kamaluuden keskellä olen niin ylpeä, että olen pystynyt tähän. Nyt olen myös päättänyt, että paluuta herkkuihin ei vain ole. Ei ihminen voi olla näin riippuvainen jostain aineesta. Sitä paitsi taustalla häämöttää pieni ajatus siitä, että jos tulisin raskaaksi, vauvalle herkut eivät ymmärtääkseni ole kovinkaan terveellinen kasvun lähde. Ja hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka vuoksi voin herkut uhrata.

Asiaan ei tietenkään vaikuta se, että meidän suvussa kuulostaa olevan jonkinlainen kilpailu siitä, kenen vauva syntyy eniten sen näköisenä, että äiti on syönyt raskausajan terveellisesti. Mutta en totta vie aio hävitä sitä kilpaa, jos sinne asti joskus pääsen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti