Minun miehelläni on riittävän hyvänlaatuinen sperma, sanoi gynekologi. Hän perusti väitteensä sille, että olen tullut jo kaksi kertaa raskaaksi. Naureskelemme yhdessä mieheni kanssa tälle määritelmälle ja rivien välistä huomaan, että miehelleni se on iso asia.
Koska lapsettomuusongelmiin tarvitaan kaksi ja toinen on virallisesti määritelty riittävän hyvänlaatuiseksi, täytyy olla niin, että vika on toisessa. Tässä tapauksessa se toinen olen minä. Minä en ole riittävän hyvänlaatuinen kantaakseni kohdussani ihmiselämää. Minussa on jokin vika.
Emme taaskaan käyneet varhaisultrassa. Nyt kaduttaa. Olisin sentään saattanut saada jotain osviittaa siitä, mikä minussa on vikana.
tiistai 27. syyskuuta 2016
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
Tästä eteenpäin
On paljon ihmisiä, jotka ovat niin varmoja näistä vauva-asioista ja niin ehdottoman varmoja siitä, että he haluavat vanhemmiksi, ettei mikään heitä pidättele vauvantekoaikeissa. Keskenmenon jälkeenkin he vain ryhtyvät kaikkeen uudestaan ja saavat voimaa siitä, että he ovat kuitenkin voineet tulla raskaaksi.
Minä en kuulu niihin ihmisiin. Ja minun mieheni seuraa minun mielialojani ja toiveitani tässä asiassa.
Vaikka kuinka tilastollisesti kaksi keskenmeno peräkkäin on ihan normaalia, henkisesti yksilön tasolla se ei tunnu siltä. Ehkäpä muistatte, että jouduin ensimmäisen keskenmenoni jälkeen prosessoimaan tosi paljon seuraavaa raskautumisyritystä ja käytimme kondomiakin hetken aikaa, koska minun pääni ei ollut valmis uuteen lapsimahdollisuuteen. Nyt toisen keskenmenon jälkeen tilanne on vielä hankalampi. En oikeasti tiedä, miten tästä eteenpäin.
Mitä jos tässä on jokin tarkoitus, ettei meille tule lasta? Ehkä meillä on niin huonot geenit tai meistä tulisi niin huonoja vanhempia, ettei meille voi tulla lasta ja siksi kaikki menee kesken? Ehkä meidän ei kannata enää uhmata tätä tarkoitusta ja edes yrittää sitä?
Mitä jos tämä onkin tarkoitettu meille kasvuksi, ettemme ottaisi elämää ja hyviä asioita liian itsestäänselvyytenä? Mitä jos me tarvitsemme tällaisen pitkän valmistautumisen vanhemmuuteen? Ehkä meidän pitäisi yrittää uutta raskautta mahdollisimman nopeasti?
Miten tästä mennään eteenpäin? Miten mieli, sydän ja mikään koko ihmisessä toipuu siitä, että meille ei taaskaan tullut Vauvaa?
Minä en kuulu niihin ihmisiin. Ja minun mieheni seuraa minun mielialojani ja toiveitani tässä asiassa.
Vaikka kuinka tilastollisesti kaksi keskenmeno peräkkäin on ihan normaalia, henkisesti yksilön tasolla se ei tunnu siltä. Ehkäpä muistatte, että jouduin ensimmäisen keskenmenoni jälkeen prosessoimaan tosi paljon seuraavaa raskautumisyritystä ja käytimme kondomiakin hetken aikaa, koska minun pääni ei ollut valmis uuteen lapsimahdollisuuteen. Nyt toisen keskenmenon jälkeen tilanne on vielä hankalampi. En oikeasti tiedä, miten tästä eteenpäin.
Mitä jos tässä on jokin tarkoitus, ettei meille tule lasta? Ehkä meillä on niin huonot geenit tai meistä tulisi niin huonoja vanhempia, ettei meille voi tulla lasta ja siksi kaikki menee kesken? Ehkä meidän ei kannata enää uhmata tätä tarkoitusta ja edes yrittää sitä?
Mitä jos tämä onkin tarkoitettu meille kasvuksi, ettemme ottaisi elämää ja hyviä asioita liian itsestäänselvyytenä? Mitä jos me tarvitsemme tällaisen pitkän valmistautumisen vanhemmuuteen? Ehkä meidän pitäisi yrittää uutta raskautta mahdollisimman nopeasti?
Miten tästä mennään eteenpäin? Miten mieli, sydän ja mikään koko ihmisessä toipuu siitä, että meille ei taaskaan tullut Vauvaa?
lauantai 24. syyskuuta 2016
Toinen keskenmeno
Olen viettänyt toukokuun lopun jälkeen hiljaiseloa ilman mitään selitystä. Inhottavia sellaiset blogin pitäjät! Siitä pahoitteluni.
Nyt saatte selityksen ja syyn.
Ensin minulla oli hyvä syy. Lähdimme reissuun heti kohta kesäkuussa ja pian sen jälkeen minua alkoi närästää. Koska minua ei ole närästänyt koskaan muulloin kuin ollessani viime vuonna raskaana, aloin aavistella jotain. Kohta jo rintojakin aristi, väsytti törkeästi ja koko ajan oli nälkä. Raskaustestiä ei paljoa tarvittu, kun jo tiesin sen: meille tulee Vauva!
Olimme oikein innoissamme koko perhe: Minä ja mies laiteltiin kotia kuntoon pitkin kesää sillä ajatuksella, mikä olisi Vauvalle hyväksi. Appiukko kertoi töissä ”puolikkaasta lapsenlapsestaan”. Molempien anopit hyppäsivät kaulaamme kyynelsilmin. Yksin kälymme joutuivat riemun valtaan tulevasta serkusta. Tavallaan nimittäin jouduimme kertomaan koko perheelle Vauvasta, sillä minulla oli niin hirveä olo koko kesän, ettei se jäänyt keltään huomaamatta. Selitys oli annettava.
Ehdin käydä neuvolassa. Ehdin saada ajan ensimmäiseen ultraan. Ehdin aloittaa kaikenlaista toimintaa, joka raskausaikaan liittyy syömisen ja liikkumisen ja sen sellaisen osalta. Ehdimme tehdä suunnitelmia tulevaa varten.
Sitten tuli se toinen syy, miksi en taaskaan saanut kirjoitettua mitään. Elokuussa tuli välillä verta, kun kävin vessassa. Ihan vähän. Ihan välillä. Juuri niin kuin viime vuonnakin. Muut pitivät vielä toivoa yllä, mutta minä tiesin jo: meille ei tulekaan Vauvaa.
Jossain vaiheessa elokuuta tuli yksi lauantaiaamupäivä (Luojan kiitos nimenomaan viikonloppu!), jolloin istuin kylppärin lattialla pulputen verta viemäriin. Välillä poistin paperilla epämääräisiä verisiä könttejä, joita minusta myös irtosi. En koskaan unohda, miltä suurin niistä tuntui kädessä. Eikä sillekään mitään muuta voinut tehdä kuin iskeä vessanpönttöön. Vaikka ehkä juuri siinä oli se seesaminsiemenen kokoinen sydän ja pienten aivojen alut ja koko muu ihminen, joka oli jo ehtinyt kehittyä.
Viimevuotinen Vauvan alku ehti kymmenviikkoiseksi. Tämänvuotinen oli yli yksitoista viikkoa.
Vaan mitäpä tuosta, tilastollisesti tämä on sattumaa, sanoi gynekologi, kun ultraääniputkilolla kohtuani kaiveli.
Nyt saatte selityksen ja syyn.
Ensin minulla oli hyvä syy. Lähdimme reissuun heti kohta kesäkuussa ja pian sen jälkeen minua alkoi närästää. Koska minua ei ole närästänyt koskaan muulloin kuin ollessani viime vuonna raskaana, aloin aavistella jotain. Kohta jo rintojakin aristi, väsytti törkeästi ja koko ajan oli nälkä. Raskaustestiä ei paljoa tarvittu, kun jo tiesin sen: meille tulee Vauva!
Olimme oikein innoissamme koko perhe: Minä ja mies laiteltiin kotia kuntoon pitkin kesää sillä ajatuksella, mikä olisi Vauvalle hyväksi. Appiukko kertoi töissä ”puolikkaasta lapsenlapsestaan”. Molempien anopit hyppäsivät kaulaamme kyynelsilmin. Yksin kälymme joutuivat riemun valtaan tulevasta serkusta. Tavallaan nimittäin jouduimme kertomaan koko perheelle Vauvasta, sillä minulla oli niin hirveä olo koko kesän, ettei se jäänyt keltään huomaamatta. Selitys oli annettava.
Ehdin käydä neuvolassa. Ehdin saada ajan ensimmäiseen ultraan. Ehdin aloittaa kaikenlaista toimintaa, joka raskausaikaan liittyy syömisen ja liikkumisen ja sen sellaisen osalta. Ehdimme tehdä suunnitelmia tulevaa varten.
Sitten tuli se toinen syy, miksi en taaskaan saanut kirjoitettua mitään. Elokuussa tuli välillä verta, kun kävin vessassa. Ihan vähän. Ihan välillä. Juuri niin kuin viime vuonnakin. Muut pitivät vielä toivoa yllä, mutta minä tiesin jo: meille ei tulekaan Vauvaa.
Jossain vaiheessa elokuuta tuli yksi lauantaiaamupäivä (Luojan kiitos nimenomaan viikonloppu!), jolloin istuin kylppärin lattialla pulputen verta viemäriin. Välillä poistin paperilla epämääräisiä verisiä könttejä, joita minusta myös irtosi. En koskaan unohda, miltä suurin niistä tuntui kädessä. Eikä sillekään mitään muuta voinut tehdä kuin iskeä vessanpönttöön. Vaikka ehkä juuri siinä oli se seesaminsiemenen kokoinen sydän ja pienten aivojen alut ja koko muu ihminen, joka oli jo ehtinyt kehittyä.
Viimevuotinen Vauvan alku ehti kymmenviikkoiseksi. Tämänvuotinen oli yli yksitoista viikkoa.
Vaan mitäpä tuosta, tilastollisesti tämä on sattumaa, sanoi gynekologi, kun ultraääniputkilolla kohtuani kaiveli.
keskiviikko 25. toukokuuta 2016
Menestyvät naiset
Tiedättekö niitä somen, blogien ja lehtien kauniita, menestyviä, rikkaita, mukavia, onnellisia ja tyyniä naisia, joilla on kauniit kodit, suloiset lapset ja hyvännäköinen mies?
Niitä, jotka ovat vaativassa huippuduunissa, kasvattavat tasapainoisia lapsia, kehittävät itseään uutta opiskelemalla ja uusia harrastuksia kokeilemalla, urheilevat päivittäin, rauhoittuvat teekupposten äärellä, istuvat tunteja kahviloissa, matkustavat koko ajan eksoottisissa maissa työkseen ja vapaa-ajalla, pitävät yllä parisuhteensa kipinää mitä mielikuvituksellisimmalla tavoilla, sisustavat kauniita koteja, hoitavat rikkaruohottomia puutarhojaan, purjehtivat kesäisin, käyvät brunsseilla talvisin, hehkuvat luonnollista kauneutta myös ilman meikkiä, ovat täysillä läsnä siellä missä ovat, hoitavat pitkäaikaisia ystävyyssuhteitaan, pukeutuvat klassisen kauniisti mutta omaperäisesti, syövät vain luomuruokaa ja ovat aina lukeneet kaikki uusimmat romaanit?
Minä olen heille kateellinen. Vaikka kuinka yrittäisin järjellä perustella itselleni, että kaikki se ei voi olla totta eivätkä he kaikkia asioita pysty tekemään viikoittain eivätkä edes joka kuukausi, en usko itseäni. Niin he sanovat ja siltä se kuvissa näyttää. Pakkohan sen on olla totta.
Minä olen vain ihan tavallisessa asiantuntijatyössä, jossa päivät ovat 6-14 -tuntisia ja vapaapäivät voi pääasiassa viettää. Mutta en silti ehdi tavallisina viikkoina muuta kuin hoitaa välttämättömät kotityöt, muutaman parvekekukan, koirat, vähän liikuntaa ja joskus joitakin ihmissuhteita. Yleensä en mitenkään hehku luonnollista kauneutta vaan iltaisin makaan lukemassa kirjaa kukikkaissa yöhousuissani joko tukka märkänä tai likaisena. Meidän parisuhteen kipinää hoidetaan suukoilla eikä illallisilla. Jos joskus harrastan enemmän liikuntaa, en ehdi harrastaa opiskelua. Jos opiskelen, en ehdi tehdä mitään muuta. Enkä ainakaan ikinä arkisin pysty istuskelemaan tunteja jossain teehuoneella joogatunnin jälkeen miettimässä, mihin suuntaan haluan elämääni kehittää. Ja jos jostain syystä suorittaisinkin tuota kaikkea, en todellakaan olisi hauska, ystävällinen ja hyväntuulinen vaan kireä, väsynyt ja äkäinen.
Eikä minulla ole edes yhtään lasta, jolla olisi omat harrastukset ja elämät ja mielipiteet ja vaateet.
Sen on pakko olla niin, että joko nuo naiset valehtelevat, he tekevät noita asioita korkeintaan kerran vuodessa, heidän miehensä tekee osa-aikatyötä tai heillä on tosi paljon rahaa ja palkattuja apulaisia. Niin sen on pakko olla, muuten en ala mitään!
Niitä, jotka ovat vaativassa huippuduunissa, kasvattavat tasapainoisia lapsia, kehittävät itseään uutta opiskelemalla ja uusia harrastuksia kokeilemalla, urheilevat päivittäin, rauhoittuvat teekupposten äärellä, istuvat tunteja kahviloissa, matkustavat koko ajan eksoottisissa maissa työkseen ja vapaa-ajalla, pitävät yllä parisuhteensa kipinää mitä mielikuvituksellisimmalla tavoilla, sisustavat kauniita koteja, hoitavat rikkaruohottomia puutarhojaan, purjehtivat kesäisin, käyvät brunsseilla talvisin, hehkuvat luonnollista kauneutta myös ilman meikkiä, ovat täysillä läsnä siellä missä ovat, hoitavat pitkäaikaisia ystävyyssuhteitaan, pukeutuvat klassisen kauniisti mutta omaperäisesti, syövät vain luomuruokaa ja ovat aina lukeneet kaikki uusimmat romaanit?
Minä olen heille kateellinen. Vaikka kuinka yrittäisin järjellä perustella itselleni, että kaikki se ei voi olla totta eivätkä he kaikkia asioita pysty tekemään viikoittain eivätkä edes joka kuukausi, en usko itseäni. Niin he sanovat ja siltä se kuvissa näyttää. Pakkohan sen on olla totta.
Minä olen vain ihan tavallisessa asiantuntijatyössä, jossa päivät ovat 6-14 -tuntisia ja vapaapäivät voi pääasiassa viettää. Mutta en silti ehdi tavallisina viikkoina muuta kuin hoitaa välttämättömät kotityöt, muutaman parvekekukan, koirat, vähän liikuntaa ja joskus joitakin ihmissuhteita. Yleensä en mitenkään hehku luonnollista kauneutta vaan iltaisin makaan lukemassa kirjaa kukikkaissa yöhousuissani joko tukka märkänä tai likaisena. Meidän parisuhteen kipinää hoidetaan suukoilla eikä illallisilla. Jos joskus harrastan enemmän liikuntaa, en ehdi harrastaa opiskelua. Jos opiskelen, en ehdi tehdä mitään muuta. Enkä ainakaan ikinä arkisin pysty istuskelemaan tunteja jossain teehuoneella joogatunnin jälkeen miettimässä, mihin suuntaan haluan elämääni kehittää. Ja jos jostain syystä suorittaisinkin tuota kaikkea, en todellakaan olisi hauska, ystävällinen ja hyväntuulinen vaan kireä, väsynyt ja äkäinen.
Eikä minulla ole edes yhtään lasta, jolla olisi omat harrastukset ja elämät ja mielipiteet ja vaateet.
Sen on pakko olla niin, että joko nuo naiset valehtelevat, he tekevät noita asioita korkeintaan kerran vuodessa, heidän miehensä tekee osa-aikatyötä tai heillä on tosi paljon rahaa ja palkattuja apulaisia. Niin sen on pakko olla, muuten en ala mitään!
maanantai 23. toukokuuta 2016
Lapseton
Olen jotenkin ollut vähän loukkaantunut tänä keväänä siitä, että minä en kuulu oikeasti lapsettomien kastiin. Vaikka olen oikeasti lapseton. Ei minulla omien tietojeni mukaan ole yhtään lasta. Jos ei ole lapsia, eikö silloin ole lapseton?
Ymmärrän sen, että toiset ovat tuskailleet lapsettomuuden kanssa pidemmän aikaa ja minun elämässäni aika lapsille on tullut vasta kolmenkympin tienoilla. Mutta olenhan minäkin silti ollut lapseton kaikki nämä 34 vuotta. Olen haaveillut tulevani äidiksi yli 30 vuotta sitten. Olen tuskaillut sitä, etten löydä sopivaa miestä, jonka kanssa voi perustaa perheen. Elän joka päivä sen asian kanssa, että nyt sopivan miehen kanssa minä en tunnu saavankaan lapsia. Voiko lapsettomuutta jotenkin mitata? Ja minä en (ainakaan vielä) ylitä mitta-asteikon rajaa ”lapseton” –viivan yläpuolelle?
Onko minun äitini enemmän äiti kuin pienten lasten äidit, koska hän on ollut äitinä yli 40 vuotta ja monet muut äideiksi kutsuttavat vasta muutaman vuoden? Saako äiti-titteliä käyttää vasta sitten, kun on ihan varma, että on saanut lapset kasvatettua ja pidettyä hengissä esimerkiksi kymmenen vuotta? Onko pienten lasten äidit vasta potentiaalisia äitejä ja sellaiset naiset, jotka ovat kuolleetkin äiteinä, niitä ihan oikeita äitejä?
Aivan. Kuulostaa naurettavalta.
Miksi sitten lapsettoman naisen statuksesta on tullut niin suojeltu, ettei sitä saa käyttää kuin tietyt hoidot ja vuodet läpikäyneenä?
Ymmärrän sen, että toiset ovat tuskailleet lapsettomuuden kanssa pidemmän aikaa ja minun elämässäni aika lapsille on tullut vasta kolmenkympin tienoilla. Mutta olenhan minäkin silti ollut lapseton kaikki nämä 34 vuotta. Olen haaveillut tulevani äidiksi yli 30 vuotta sitten. Olen tuskaillut sitä, etten löydä sopivaa miestä, jonka kanssa voi perustaa perheen. Elän joka päivä sen asian kanssa, että nyt sopivan miehen kanssa minä en tunnu saavankaan lapsia. Voiko lapsettomuutta jotenkin mitata? Ja minä en (ainakaan vielä) ylitä mitta-asteikon rajaa ”lapseton” –viivan yläpuolelle?
Onko minun äitini enemmän äiti kuin pienten lasten äidit, koska hän on ollut äitinä yli 40 vuotta ja monet muut äideiksi kutsuttavat vasta muutaman vuoden? Saako äiti-titteliä käyttää vasta sitten, kun on ihan varma, että on saanut lapset kasvatettua ja pidettyä hengissä esimerkiksi kymmenen vuotta? Onko pienten lasten äidit vasta potentiaalisia äitejä ja sellaiset naiset, jotka ovat kuolleetkin äiteinä, niitä ihan oikeita äitejä?
Aivan. Kuulostaa naurettavalta.
Miksi sitten lapsettoman naisen statuksesta on tullut niin suojeltu, ettei sitä saa käyttää kuin tietyt hoidot ja vuodet läpikäyneenä?
torstai 12. toukokuuta 2016
Välitila
Minä olen välitilan nainen. En ole äiti. Enkä ole oikea lapsetonkaan. En ole valinnut lapsettomuutta, mutta en ole joutunut siihen tilanteeseen tahattomastikaan. Minä olen välitilassa. Ehkä tulevaisuuden äiti. Tai ehkä tulevaisuuden lapseton.
Välitilan naisten on oltava jatkuvasti kieli keskellä suuta. Lapsettomuudesta ei voi puhua, koska on vielä mahdollisuus. Ja varsinkin tällaisessa tapauksessa, että on ollut raskaana eikä ole aloitettu mitään tutkimuksia ja hoitoja ei kerta kaikkiaan ole oikeasti Lapseton. Ehkä lapseton joo, mutta se ei ole sama asia. Myöskään yhdestä keskenmenosta ei pidetä. Ne ovat kuulkaa ällistyttävän yleisiä, niitähän nyt sattuu vähän jokaisen tuttavalle. Sehän on vain merkki siitä, että voi tulla raskaaksi. Itse asiassa ihan loistava juttu. Kohtu harjoittelee ja mielikin saa sopeutumisaikaa. Yhden keskenmenon kokenut ei ole kokenut mitään. Eikä varsinkaan ole Lapseton.
Välitilan naisten on oltava jatkuvasti kieli keskellä suuta myös suhteessa äitiyteen. Toisten lapset on pakko hyväksyä ja kehua niitä suloisiksi, koska on mahdollista, että on itse joskus samassa jamassa. On pakko olla kiinnostunut korvatulehduspotilaiden hoitamisvaikeuksista, treenikuskausten hankaluudesta, vauvavuoden väsymyksestä, isovanhemmuuden muuttuneesta olemuksesta ja seksittömästä parisuhteesta, koska ei voi tietää, jos sen kaiken kokee joskus itsekin.
Nyt sä et ymmärrä, mutta kyllä sä sit myöhemmin ymmärrät. Joko äitiyden tai lapsettomuuden.
Itse asiassahan välitila on mahtava juttu. Harmi, ettei siihen voi jäädä. Jossain vaiheessa tapahtuu käänne jompaankumpaan suuntaan.
Välitilan naisten on oltava jatkuvasti kieli keskellä suuta. Lapsettomuudesta ei voi puhua, koska on vielä mahdollisuus. Ja varsinkin tällaisessa tapauksessa, että on ollut raskaana eikä ole aloitettu mitään tutkimuksia ja hoitoja ei kerta kaikkiaan ole oikeasti Lapseton. Ehkä lapseton joo, mutta se ei ole sama asia. Myöskään yhdestä keskenmenosta ei pidetä. Ne ovat kuulkaa ällistyttävän yleisiä, niitähän nyt sattuu vähän jokaisen tuttavalle. Sehän on vain merkki siitä, että voi tulla raskaaksi. Itse asiassa ihan loistava juttu. Kohtu harjoittelee ja mielikin saa sopeutumisaikaa. Yhden keskenmenon kokenut ei ole kokenut mitään. Eikä varsinkaan ole Lapseton.
Välitilan naisten on oltava jatkuvasti kieli keskellä suuta myös suhteessa äitiyteen. Toisten lapset on pakko hyväksyä ja kehua niitä suloisiksi, koska on mahdollista, että on itse joskus samassa jamassa. On pakko olla kiinnostunut korvatulehduspotilaiden hoitamisvaikeuksista, treenikuskausten hankaluudesta, vauvavuoden väsymyksestä, isovanhemmuuden muuttuneesta olemuksesta ja seksittömästä parisuhteesta, koska ei voi tietää, jos sen kaiken kokee joskus itsekin.
Nyt sä et ymmärrä, mutta kyllä sä sit myöhemmin ymmärrät. Joko äitiyden tai lapsettomuuden.
Itse asiassahan välitila on mahtava juttu. Harmi, ettei siihen voi jäädä. Jossain vaiheessa tapahtuu käänne jompaankumpaan suuntaan.
Ja sit mäkin ymmärrän. Edes jotain.
maanantai 9. toukokuuta 2016
Yksi viidestä
Lapsettomien kauhuviikonloppu tuli, oli ja meni. Minä vietin sitä mieheni ja äitini kanssa ihan tavallisesti. Mikä tarkoittaa sitä, että äitienpäivänä juhlimme äitiäni ulkona syöden ja muita mukavia asioita tehden. Lapsettomien lauantaita en viettänyt.
Someen ei ehdottomasti olisi viikonloppuna kannattanut mennä. Sehän oli ihan täynnä kaikki tsemppiviestejä, avautumisviestejä, säälipostauksia, ihkuhehkutuksia, ymmärtäkää mua –päivityksiä, ymmärtäkää lapsettomia –päivityksiä, ymmärtäkää äitejä –päivityksiä, ymmärtäkää mua joka olin lapseton mutta nyt olen äiti –päivityksiä, kakkujen kuvia ja söpöilygallerioita lasten värkkäämistä korteista ja vessapaperirulla-askarteluista. Kaikilla oli ollut joko maailman ihanin päivä oman ihanan perheen kanssa tai äärettömän raskas viikonloppu, jolloin oli kannettava lapsettomuuden taakkaa vielä kurjemmassa jamassa kuin yleensä.
Mutta selvisipähän sekin, että olen yksi viidestä tahattomasti lapsettomasta aikuisesta tässä maailmassa. Oletettavasti mieheni on sitten seuraava yksi viidestä. Ja sain tietooni myös monta tuttua ja tutuntuttua, jotka ovat sitten siitä seuraavia ja taas niin edespäin. Enpä olisi tätäkään tiennyt ilman lapsettomien lauantaita.
Sitä vain jäin pohtimaan, milloin sitä päivää kuuluu alkaa viettää omakohtaisesti: nyt heti, kun on tahtomattaan lapseton vai sitten, kun käy hedelmöityshoidoissa vai vasta sen jälkeen, kun lääkärit ovat todenneet, että varmaan todennäköisesti ei voi koskaan saada lapsia vai lopulta vaihdevuosien jälkeen?
Someen ei ehdottomasti olisi viikonloppuna kannattanut mennä. Sehän oli ihan täynnä kaikki tsemppiviestejä, avautumisviestejä, säälipostauksia, ihkuhehkutuksia, ymmärtäkää mua –päivityksiä, ymmärtäkää lapsettomia –päivityksiä, ymmärtäkää äitejä –päivityksiä, ymmärtäkää mua joka olin lapseton mutta nyt olen äiti –päivityksiä, kakkujen kuvia ja söpöilygallerioita lasten värkkäämistä korteista ja vessapaperirulla-askarteluista. Kaikilla oli ollut joko maailman ihanin päivä oman ihanan perheen kanssa tai äärettömän raskas viikonloppu, jolloin oli kannettava lapsettomuuden taakkaa vielä kurjemmassa jamassa kuin yleensä.
Mutta selvisipähän sekin, että olen yksi viidestä tahattomasti lapsettomasta aikuisesta tässä maailmassa. Oletettavasti mieheni on sitten seuraava yksi viidestä. Ja sain tietooni myös monta tuttua ja tutuntuttua, jotka ovat sitten siitä seuraavia ja taas niin edespäin. Enpä olisi tätäkään tiennyt ilman lapsettomien lauantaita.
Sitä vain jäin pohtimaan, milloin sitä päivää kuuluu alkaa viettää omakohtaisesti: nyt heti, kun on tahtomattaan lapseton vai sitten, kun käy hedelmöityshoidoissa vai vasta sen jälkeen, kun lääkärit ovat todenneet, että varmaan todennäköisesti ei voi koskaan saada lapsia vai lopulta vaihdevuosien jälkeen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)