Olin jonkin viruksen kourissa pari viikkoa. Sellaisen viruksen, joka esti töihin menon ja lamautti koko elämän. Jaksoin istua sohvalla ja tuijottaa telkkaria jotain helppoa neuloen, jaksoin nukkua päikkäreitä, jaksoin välillä hakea jotain ruokaa, jaksoin käyttää koiria pissalla, jaksoin välillä pestä pyykkiä ja astioita. Mutta oikeastaan muuta en jaksanut.
Siinä istuessa oli tietysti aikaa ajatella. Ajattelin pääasiassa itseäni. (Miettikää, mitä olisin oppinut, jos olisinkin kaksi viikkoa ajatellut jotain matikan kaavoja, kielten sanoja, hyviä ajatuksia toisista, Syyrian rauhanneuvotteluja tai ratkaisuja sosiaalipolitiikkaan!) Ajattelin sitä, mitä olen. Ja sitä, mitä en ole. Ajattelin sitä, mitä olisin voinut olla -hyvässä ja pahassa- ja sitä, mitä vielä haluaisin olla.
Löysin kahden viikon aikana tasan yhden ajatuksen, jota kannattaa ajatella myöhemminkin. Jos se olisi liittynyt sosiaalipolitiikkaan, voisin ylpeillä. Mutta nyt se liittyy naistenlehtitasoiseen keittiöpsykologiaan ja kuuluu näin:
Minä ajattelen jatkuvasti sitä, millainen nainen minä haluaisin olla – eikä se ole läheskään aina sama asia kuin se, millainen nainen minä olen. Kuitenkin minä olen onnellinen sellaisena naisena, jollainen minä olen. Tykkään niistä asioista, joita teen. Ja silti kaipaan monia asioita, joita en tee – tai ainakin koen, että minun pitäisi olla toisenlainen ja tehdä toisenlaisia asioita. Jotta kelpaisin. Mutta mitäpä jos yli kolmekymppisenä voisikin olla ihan reilusti sitä, mitä on? Mitä jos olisi ja tekisi sitä, mitä on ja tekee eikä koko ajan kuvittele, että on ja pitäisi olla jotenkin toisenlainen? Jos on tylsä ja istuu sohvalla miettimässä itseään ja on ihan tyytyväinen, miksi ei voi olla ihan rauhassa sitä? Miksi pitää koko ajan pohtia, että pitäisi sittenkin istua trendikahvilassa pitämässä palaveria siitä, mihin seuraavaksi aikoo matkustaa, jotta voisi olla ihan tyytyväinen elämäänsä. Voiko omassa elämässään olla ihan vain sitä, mitä on?
Sitä minä pohdin. En mitään uutta ja innovatiivista vaan sitä täsmälleen samaa, mitä kaikki keski-ikää lähestyvät naiset pohtivat. Sillä erotuksella, että sain pohtia näitä ihan rauhassa. Minullahan ei ole lasta, joka olisi sairastanut siinä samalla ja tarvinnut hoitoa.
Kylläpä oli taas maailman historiaa ja ihmiskunnan ajattelua mullistavat kaksi viikkoa.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2016
tiistai 15. maaliskuuta 2016
Ehkäpä
Jaahas. Olen ollut liian kiireinen ja liian väsynyt jakaakseni supermielenkiintoisia ajatuksiani liittyen itseeni. Mutta nytpä keväisen lämmin sää on aktivoinut minut taas jakamaan niitä kanssanne.
Liian väsynyt olin pitkittyneen flunssan vuoksi. Miten tylsää voikin olla päivä toisensa jälkeen siinä samassa kodissa, johon työpäivien aikana haluaa suunnattomasti päästä! Ihminen ei sitten koskaan ole mihinkään tyytyväinen. Liian kiireinen taas olin muutaman lapsiperhevierailun vuoksi. Ne eivät nimittäin rajoittuneet vain muutamaan tuntiin. Ne kestivät päiviä. Ja voi, kuinka minulla onkaan taas paljon uusia ajatuksia lasten kasvattamiseen liittyen. Olisin niiin mestari siinä!
Mitään kasvatettavaa meille ei kyllä edelleenkään ole tulossa. Ellei sellaiseksi lasketa mieheni huulilta kuultua vienoa ehkäpää. Sitä samaa ehkäpää, joka minun mielessäni on alkanut itää.
Ehkäpä me ryhdytään taas vauvantekopuuhiin. Ehkäpä!
Liian väsynyt olin pitkittyneen flunssan vuoksi. Miten tylsää voikin olla päivä toisensa jälkeen siinä samassa kodissa, johon työpäivien aikana haluaa suunnattomasti päästä! Ihminen ei sitten koskaan ole mihinkään tyytyväinen. Liian kiireinen taas olin muutaman lapsiperhevierailun vuoksi. Ne eivät nimittäin rajoittuneet vain muutamaan tuntiin. Ne kestivät päiviä. Ja voi, kuinka minulla onkaan taas paljon uusia ajatuksia lasten kasvattamiseen liittyen. Olisin niiin mestari siinä!
Mitään kasvatettavaa meille ei kyllä edelleenkään ole tulossa. Ellei sellaiseksi lasketa mieheni huulilta kuultua vienoa ehkäpää. Sitä samaa ehkäpää, joka minun mielessäni on alkanut itää.
Ehkäpä me ryhdytään taas vauvantekopuuhiin. Ehkäpä!
maanantai 22. helmikuuta 2016
Säätäminen lasten kanssa
Ehkä se on vain minun tuttavapiirini, joka säätää lastensa ympärillä ja kaikki muut ovat ihan normaaleja vanhempia. Mutta minähän en tiedä muista vanhemmista kuin näistä, joita tunnen. Ja sitä touhua katsellessani kaivan kiltisti kondomin laatikosta ja mietin vielä hetken.
Jos ihan vain suunnitellaan jotain yhteistä tekemistä/näkemistä johonkin ajankohtaan x, miksi ihmeessä siihen suunnitteluun on vedettävä mukaan lasten ruokailut ja nukkumiset. Siis alustavaan suunnitteluun. Ja niin vahvasti, ettei mistään suunnittelusta enää tule mitään. ”No joo, jos tota syömistä suunnitellaan noin, niin me otetaan sitten omat eväät mukaan. Meidän PikkuTappinen ei syö sellaista. Me syödään niin terveellisesti.” ”No joo, voidaan me siihen osallistua, mutta meidän PikkuTermiitti nukkuu sitten siihen aikaan päiväunet ja meidän täytyy olla silloin autossa tai kotona. Hän ei saa nukuttua muuten.”
Eli antaa olla. Tehdään yhdessä juttuja sitten, kun ne ovat yliopistossa. Paitsi tietysti jos ne ovat juuri silloin tulossa teille syömään terveellisesti ja nukkumaan hyvin.
Toinen jännittävä tilanne on lasten haluamisten kanssa. Totta ihmeessä alle kouluikäinen haluaa vähän kaikkea, mitä sattuu näkemään. Mutta miksi kummassa sille on ostettava ja hankittava kaikkea, mitä se sattuu milloinkin tahtomaan? Miksi sille ei opeteta, että elämässä nyt ei vain saa kaikkea, mitä sattuu tekemään mieli? Vaikka olisi kuinka rikas ja vapaa ja mitä tahansa, jossain vaiheessa elämää tulee eteen tilanne, että haluamaansa ei voi saada: kuollutta läheistä ei saa takaisin, vaikka kuinka haluaisi, USA:n presidentiksi ei pääse, jos on suomalainen, mitä tahansa asuntoa ei pysty ostamaan, jos sen nykyinen omistaja ei vain suostu myymään sitä. Eikö olisi helpompi opettaa ihmiselle pienenä, että tämä on totuus inhimillisessä elämässä? Siis silloin, kun se haluaa vasta karkkia ja nukkeja ja pikkuautoja.
”Me ostettiin nämä pyörät, kun meidän PikkuVilpertti saattaa haluta jonain päivänä ajaa maastopyörällä ja toisena taas tällaisella potkittavalla.” ”Joo, mä ostin meidän PikkuTaaperolle tällaisen pehmon, kun hän niiiin tahtoi sitä kaupassa.” ”Me lähdettiin vähän reissuun, kun meidän PikkuUnelmainen tahtoi nähdä kesän ja aurongon.” ”Ihan niin, nyt me lähdettiin vähän uuteen reissuun, kun meidän PikkuUnelmaisen teki mieli leikkiä lumessa.” ”Niin, katsos kun meidän PikkuVauhtinen halusi hiihtämään, niin me palkattiin sille oma opettaja.” ”Heh, meidän PikkuKultanen tykkää niiiiin paljon eläimistä, että me annetaan sen vetää hännästä niitä kaikkia.”
Eli meille ette ainakaan taida tulla. Meiltä ei saa viedä yhtään lelua kotiin, meidän eläimiä ei saa kiusata, meillä syödään sitä, mitä annetaan eikä meillä voi hajottaa paikkojakaan, vaikka tämä kaikki kuinka kiukuttaisi. Nähdään vaikka teillä. Pikaisesti.
Miksi lapsi ei vain voi elää lapsen elämää? Miksi vanhemmille ei anneta tilaa elää omaakin elämäänsä? Miksi niille lapsille ei aseteta rajoja ja opeteta itsehillintää? Miksi ei voi ajatella järkevästi, vaikka onkin vanhempi?
Jos ihan vain suunnitellaan jotain yhteistä tekemistä/näkemistä johonkin ajankohtaan x, miksi ihmeessä siihen suunnitteluun on vedettävä mukaan lasten ruokailut ja nukkumiset. Siis alustavaan suunnitteluun. Ja niin vahvasti, ettei mistään suunnittelusta enää tule mitään. ”No joo, jos tota syömistä suunnitellaan noin, niin me otetaan sitten omat eväät mukaan. Meidän PikkuTappinen ei syö sellaista. Me syödään niin terveellisesti.” ”No joo, voidaan me siihen osallistua, mutta meidän PikkuTermiitti nukkuu sitten siihen aikaan päiväunet ja meidän täytyy olla silloin autossa tai kotona. Hän ei saa nukuttua muuten.”
Eli antaa olla. Tehdään yhdessä juttuja sitten, kun ne ovat yliopistossa. Paitsi tietysti jos ne ovat juuri silloin tulossa teille syömään terveellisesti ja nukkumaan hyvin.
Toinen jännittävä tilanne on lasten haluamisten kanssa. Totta ihmeessä alle kouluikäinen haluaa vähän kaikkea, mitä sattuu näkemään. Mutta miksi kummassa sille on ostettava ja hankittava kaikkea, mitä se sattuu milloinkin tahtomaan? Miksi sille ei opeteta, että elämässä nyt ei vain saa kaikkea, mitä sattuu tekemään mieli? Vaikka olisi kuinka rikas ja vapaa ja mitä tahansa, jossain vaiheessa elämää tulee eteen tilanne, että haluamaansa ei voi saada: kuollutta läheistä ei saa takaisin, vaikka kuinka haluaisi, USA:n presidentiksi ei pääse, jos on suomalainen, mitä tahansa asuntoa ei pysty ostamaan, jos sen nykyinen omistaja ei vain suostu myymään sitä. Eikö olisi helpompi opettaa ihmiselle pienenä, että tämä on totuus inhimillisessä elämässä? Siis silloin, kun se haluaa vasta karkkia ja nukkeja ja pikkuautoja.
”Me ostettiin nämä pyörät, kun meidän PikkuVilpertti saattaa haluta jonain päivänä ajaa maastopyörällä ja toisena taas tällaisella potkittavalla.” ”Joo, mä ostin meidän PikkuTaaperolle tällaisen pehmon, kun hän niiiin tahtoi sitä kaupassa.” ”Me lähdettiin vähän reissuun, kun meidän PikkuUnelmainen tahtoi nähdä kesän ja aurongon.” ”Ihan niin, nyt me lähdettiin vähän uuteen reissuun, kun meidän PikkuUnelmaisen teki mieli leikkiä lumessa.” ”Niin, katsos kun meidän PikkuVauhtinen halusi hiihtämään, niin me palkattiin sille oma opettaja.” ”Heh, meidän PikkuKultanen tykkää niiiiin paljon eläimistä, että me annetaan sen vetää hännästä niitä kaikkia.”
Eli meille ette ainakaan taida tulla. Meiltä ei saa viedä yhtään lelua kotiin, meidän eläimiä ei saa kiusata, meillä syödään sitä, mitä annetaan eikä meillä voi hajottaa paikkojakaan, vaikka tämä kaikki kuinka kiukuttaisi. Nähdään vaikka teillä. Pikaisesti.
Miksi lapsi ei vain voi elää lapsen elämää? Miksi vanhemmille ei anneta tilaa elää omaakin elämäänsä? Miksi niille lapsille ei aseteta rajoja ja opeteta itsehillintää? Miksi ei voi ajatella järkevästi, vaikka onkin vanhempi?
perjantai 19. helmikuuta 2016
Pilattu ystävänpäivä
Nyt vasta pystyn avautumaan pilatusta ja pilalle menneestä ystävänpäivästä. Olin nimittäin itse(kin) siihen syyllinen – ja kyllä hävettää.
Kaikkihan oli tietysti täydellisesti pedattu, kun ystävänpäivä sattui sunnuntaiksi. Levon ja brunssien luvatuksi päiväksi. Mikä täydellinen päivä viettää oman rakkaansa kanssa suloisia hetkiä. Niin moni varmasti tekikin. Niin ole meidänkin tarkoitus tehdä. Mutta jo aamusta kaikki alkoi mennä pieleen.
Mies nukkui pidempään kuin olin suunnitellut. Ehdin siis jo syödä aamiaista. Mutta hyvähän se vain oli, etten sitten ole niin nälkäinen, kun olemme lähdössä brunssille. Mies nukkui tosi paljon pidempään kuin olin kuvitellut. Ehdin kerätä kiukkua.
Mies heräsi. Päätettiin lähteä brunssille. Se paikka, johon piti mennä, olikin jo täynnä. Mies surffasi etsimässä muita paikkoja. En kelpuuttanut yhtään paikkaa. Mies alkoi kerätä kiukkua.
Keitettiin kahvit kotona. Tai mies keitti ja laittoi aamiaista muutenkin. Minä jo mökötin olkkarin sohvalla. Kerrankin sillekin huonekalulle oli jotain käyttöä.
Ryhdyttiin aamiaiselle. Ajattelin, että voimmehan mennä kaupungille lounaalle tai kahville vähän myöhemmin. Ajatukseni eivät näkyneet ulospäin. Katselin kuulemma vain ikkunasta ulos enkä ollut miehestä kiinnostunut. Mies alkoi mököttää.
Tuli sanomista. Tuli sanaharkkaa. Tuli riitaa. Tuli pahaa mieltä, epäsopua ja lisää mökötystä.
Jossain vaiheessa kävin ulkona. Se auttoi vähän. Hymyiltiin ja ryhdyttiin katsomaan jotain leffaa. Voimmehan mennä illalla kaupungille kahville tai syömään.
Tuli uusia riidanpoikasia. Kehkeytyi uusi riita. Tuli itkua, stressiä, kierroksia, kahnausta. Tuli huutoa ja ilkeyksiä. Kumpikaan ei enää mököttänyt. Molemmat istuivat suuttuneena eri puolilla asuntoa.
Tuli ilta. Mentiin sentään yhdessä nukkumaan. Minä nukuin levottomasti. Mies ei nukkunut ollenkaan.
Voimmehan me mennä ensi vuonna ystävänpäivänä kaupungille brunssille, lounaalle, kahville ja illalla syömään. Voimmehan?
Kaikkihan oli tietysti täydellisesti pedattu, kun ystävänpäivä sattui sunnuntaiksi. Levon ja brunssien luvatuksi päiväksi. Mikä täydellinen päivä viettää oman rakkaansa kanssa suloisia hetkiä. Niin moni varmasti tekikin. Niin ole meidänkin tarkoitus tehdä. Mutta jo aamusta kaikki alkoi mennä pieleen.
Mies nukkui pidempään kuin olin suunnitellut. Ehdin siis jo syödä aamiaista. Mutta hyvähän se vain oli, etten sitten ole niin nälkäinen, kun olemme lähdössä brunssille. Mies nukkui tosi paljon pidempään kuin olin kuvitellut. Ehdin kerätä kiukkua.
Mies heräsi. Päätettiin lähteä brunssille. Se paikka, johon piti mennä, olikin jo täynnä. Mies surffasi etsimässä muita paikkoja. En kelpuuttanut yhtään paikkaa. Mies alkoi kerätä kiukkua.
Keitettiin kahvit kotona. Tai mies keitti ja laittoi aamiaista muutenkin. Minä jo mökötin olkkarin sohvalla. Kerrankin sillekin huonekalulle oli jotain käyttöä.
Ryhdyttiin aamiaiselle. Ajattelin, että voimmehan mennä kaupungille lounaalle tai kahville vähän myöhemmin. Ajatukseni eivät näkyneet ulospäin. Katselin kuulemma vain ikkunasta ulos enkä ollut miehestä kiinnostunut. Mies alkoi mököttää.
Tuli sanomista. Tuli sanaharkkaa. Tuli riitaa. Tuli pahaa mieltä, epäsopua ja lisää mökötystä.
Jossain vaiheessa kävin ulkona. Se auttoi vähän. Hymyiltiin ja ryhdyttiin katsomaan jotain leffaa. Voimmehan mennä illalla kaupungille kahville tai syömään.
Tuli uusia riidanpoikasia. Kehkeytyi uusi riita. Tuli itkua, stressiä, kierroksia, kahnausta. Tuli huutoa ja ilkeyksiä. Kumpikaan ei enää mököttänyt. Molemmat istuivat suuttuneena eri puolilla asuntoa.
Tuli ilta. Mentiin sentään yhdessä nukkumaan. Minä nukuin levottomasti. Mies ei nukkunut ollenkaan.
Voimmehan me mennä ensi vuonna ystävänpäivänä kaupungille brunssille, lounaalle, kahville ja illalla syömään. Voimmehan?
maanantai 15. helmikuuta 2016
Kaukoviha
Jos meidän Vauva olisi jaksanut jatkaa minun matkassani, hän syntyisi huhtikuussa. Tai silloin se laskettu aika olisi ollut. Kuten kaikki varmasti hyvin tiedämme, silloin on myös erään Ruotsissa syntyvän jälkeläisen laskettu aika. Tai ainakin niin meille on annettu ymmärtää.
Olen kehittänyt käsittämättömän kaukovihan sitä ihmistä kohtaan, joka sitä tiettyä jälkeläistä odottaa. Vihaan hänen vaatteitaan, puolisoaan, asemaansa, hymyään, hampaitaan, kasvojaan, kävelytyyliään, puhetapaansa – ja kasvavaa vauvamahaansa. Luen kaikki jutut, mitä hänestä kerrotaan. Ja pakahdun kasvavaan vihaani. Hyvä, etten lyö näyttöä.
Tunnen itseni niin aikuiseksi ja tasapainoiseksi näiden tunteideni kanssa. Not. En ole kehdannut kertoa tästä edes miehelleni. Piilottelen tätä tunnetta kaikilta niin kuin aikoinaan kaukorakkautta teemuselännettätoniniemistäjanisievistäjaketänäitänyton kohtaan.
Todennäköisesti loppuelämäni tunnen vihaa ja katkeruutta sitä perhettä kohtaan. Vaikka eihän se ole meiltä pois. Mutta onhan se silti syljettävän epäreilua, että toisista tulee prinsessoja ja äitejä tuosta noin vain. Se lapsi on aina muistutuksena siitä lapsesta, jota me ei koskaan saatu. Hänen kasvussaan joudun seuraamaan sitä, mitä omassa lapsessani en saanut seurata.
Salaa kotona minä tunnen kaukovihaa ja itken muutaman kyyneleen. Mutta vain silloin, kun verhot ovat kiinni ja mies poissa.
Olen kehittänyt käsittämättömän kaukovihan sitä ihmistä kohtaan, joka sitä tiettyä jälkeläistä odottaa. Vihaan hänen vaatteitaan, puolisoaan, asemaansa, hymyään, hampaitaan, kasvojaan, kävelytyyliään, puhetapaansa – ja kasvavaa vauvamahaansa. Luen kaikki jutut, mitä hänestä kerrotaan. Ja pakahdun kasvavaan vihaani. Hyvä, etten lyö näyttöä.
Tunnen itseni niin aikuiseksi ja tasapainoiseksi näiden tunteideni kanssa. Not. En ole kehdannut kertoa tästä edes miehelleni. Piilottelen tätä tunnetta kaikilta niin kuin aikoinaan kaukorakkautta teemuselännettätoniniemistäjanisievistäjaketänäitänyton kohtaan.
Todennäköisesti loppuelämäni tunnen vihaa ja katkeruutta sitä perhettä kohtaan. Vaikka eihän se ole meiltä pois. Mutta onhan se silti syljettävän epäreilua, että toisista tulee prinsessoja ja äitejä tuosta noin vain. Se lapsi on aina muistutuksena siitä lapsesta, jota me ei koskaan saatu. Hänen kasvussaan joudun seuraamaan sitä, mitä omassa lapsessani en saanut seurata.
Salaa kotona minä tunnen kaukovihaa ja itken muutaman kyyneleen. Mutta vain silloin, kun verhot ovat kiinni ja mies poissa.
lauantai 13. helmikuuta 2016
Kun ei vain tiedä, haluaako lasta
En tiedä ketään toista ihmistä, joka olisi tällaisessa tilanteessa: kuukausi toisensa jälkeen kuluu sen miettimisessä, että haluaako lasta vai ei. Tunnen oloni niin ulkopuoliseksi kaikkien lapsellisten ja kaikkien lapsettomien keskellä. Eikä sitä yhtään paranna se, että oikeasti olenkin ulkopuolinen. En kuulu mihinkään porukkaan. Minulla ei ole lapsia. En ole tahattomasti lapseton. En ole päättänyt olla hankkimatta lapsia.
Olen 34-vuotias nainen, joka ei osaa päättää, lisääntyykö vai ei.
Tässä ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin se 24-vuotias minä itse, joka ei osannut päättää, lisääntyykö vai ei – ja jos lisääntyy, niin kenen kanssa. Silloinhan aikaa oli vielä vaikka muille jakaa. Nyt sitä ei ole oikein jaettavaksi enää edes itselleen.
Olin aina kuvitellut, että minulla on elämä paketissa 30-vuotiaana. No, kolmea kuukautta ennen kuin se ikä loppui, pääsin sekä naimisiin että sain vakituisen työpaikan. Omistusasunto minulla oli jo ollut aiemmin, se ei ollut se juttu. Mutta olin kuvitellut, että minulla on omakotitalo ja lapset. Hyvänen aika, kyllähän kaikilla nyt lapset on kolmekymppisenä!
Nyt minä alan olla lähellä kriittistä ikää enkä ole vielä edes osannut päättää, haluanko niitä lapsia ylipäänsä. Miten tämä voi olla mahdollista?!
Joka toinen päivä olen sitä mieltä, ettei näin pahaan maailmaan, jossa kaikki peittyy saasteisiin ja myrkkyihin, jota uhkaa ilmastonmuutos, kuivuus, vesipula ja kaikki muut ongelmat, joka on jo nyt aivan ylikansoittunut, täynnä väkivaltaa, julmuutta, sotia ja kamaluuksia, kannata hankkia enää yhtään uutta ihmistä kärsimään ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että siitä kaikesta huolimatta oma vauva omassa kodissa oman miehen kanssa olisi suurinta onnea, jota ihminen voisi koskaan kokea. Ja kyllähän me pystyisimme tarjoamaan meidän lapsella turvaa, onnea ja hyvinvointia.
Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että lapsi on helpompi saada, jos sitä ei vielä ole olemassa kuin saada pois, jos se jo on olemassa. Siis teoriassa ainakin. Siksi minä edelleen himmailen tämän kanssa.Vaikka näin ei ajattele kukaan muu tässä maailmassa. En ainakaan tiedä ketään muuta.
Tosin kysymys kuuluu, että kun me vuosi sitten yritettiin lasta ihan tosissaan ja alkusyksyllä minä olin ihan oikeasti raskaana, miten minä silloin tiesin ja olin varma?
Olen 34-vuotias nainen, joka ei osaa päättää, lisääntyykö vai ei.
Tässä ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin se 24-vuotias minä itse, joka ei osannut päättää, lisääntyykö vai ei – ja jos lisääntyy, niin kenen kanssa. Silloinhan aikaa oli vielä vaikka muille jakaa. Nyt sitä ei ole oikein jaettavaksi enää edes itselleen.
Olin aina kuvitellut, että minulla on elämä paketissa 30-vuotiaana. No, kolmea kuukautta ennen kuin se ikä loppui, pääsin sekä naimisiin että sain vakituisen työpaikan. Omistusasunto minulla oli jo ollut aiemmin, se ei ollut se juttu. Mutta olin kuvitellut, että minulla on omakotitalo ja lapset. Hyvänen aika, kyllähän kaikilla nyt lapset on kolmekymppisenä!
Nyt minä alan olla lähellä kriittistä ikää enkä ole vielä edes osannut päättää, haluanko niitä lapsia ylipäänsä. Miten tämä voi olla mahdollista?!
Joka toinen päivä olen sitä mieltä, ettei näin pahaan maailmaan, jossa kaikki peittyy saasteisiin ja myrkkyihin, jota uhkaa ilmastonmuutos, kuivuus, vesipula ja kaikki muut ongelmat, joka on jo nyt aivan ylikansoittunut, täynnä väkivaltaa, julmuutta, sotia ja kamaluuksia, kannata hankkia enää yhtään uutta ihmistä kärsimään ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että siitä kaikesta huolimatta oma vauva omassa kodissa oman miehen kanssa olisi suurinta onnea, jota ihminen voisi koskaan kokea. Ja kyllähän me pystyisimme tarjoamaan meidän lapsella turvaa, onnea ja hyvinvointia.
Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että lapsi on helpompi saada, jos sitä ei vielä ole olemassa kuin saada pois, jos se jo on olemassa. Siis teoriassa ainakin. Siksi minä edelleen himmailen tämän kanssa.Vaikka näin ei ajattele kukaan muu tässä maailmassa. En ainakaan tiedä ketään muuta.
Tosin kysymys kuuluu, että kun me vuosi sitten yritettiin lasta ihan tosissaan ja alkusyksyllä minä olin ihan oikeasti raskaana, miten minä silloin tiesin ja olin varma?
perjantai 12. helmikuuta 2016
Vauvahankintoja
Kuten varmasti niin monet muutkin lapsentekoikäiset pariskunnat, myös me olemme tehneet hankintoja ja suunnitelmia vauvaa varten. Vaikka mitään vauvaa ei ole ollut kuin ajatuksissa. Vaikka me olemme ihan järkeviä ja harkitsevia ihmisiä. Vaikka mistään ei ole mitään takeita. Silti.
Meillä on farmariauto. Se on tietysti vähän myös koiria varten, mutta oikeasti noin pienet koirat mahtuisivat takapenkillekin. Mutta jos on vauva ja koirat ja vaunut ja muut tavarat, me tarvitaan farkku. Oikeasti minä ajan sillä autolla töihin ja takaisin. Ypöyksin.
Meillä on ekstrahiljainen astianpesukone. Se ei häiritse yölläkään. Kun sitten lapsen kanssa joutuu pesemään astioita useammin. Oikeasti me tarvitaan sitä konetta noin joka toinen päivä. Ja silloin se ehtii olla päällä silloinkin, kun olemme hereillä.
Meillä on riittävän iso pyykinpesukone. Mahtuupahan vauvan pyykit. Oikeasti me tarvitaan isoa konetta koiranpyyhkeiden vuoksi.
Meillä on perhekokoinen jääkaappi ja sen vieressä perhekokoinen pakastin. Mahtuupahan perheen ruoat, kun kerran viikossa vain käydään isosti kaupassa. Nythän on niin kätevääkin, kun kaupat ovat myöhään auki. Toinen voi jäädä kotiin lapsen ollessa nukkumassa ja toinen käy tehokkaasti kaupassa. Oikeasti siitä jääkaapista on käytössä kolmasosa ja pakastimesta puolet.
Meillä on sohvassa irtopäälliset. On sitten helppo pestä pienten tahmatassujen jäljet. Oikeasti meillä ei koskaan istu kukaan sohvalla.
Meillä on ruokapöytä sekä keittiössä että ruokailutilassa ja niihin katsottuna kokonaisuuteen sopiva lastentuoli. On sitten kiva lapsen kanssa syödä aamiaista aamiaispöydän ääressä ja kattaa kivasti, kun isä tulee töistä kotiin. Oikeasti minä syön itsekseni keittiön tason ääressä samalla, kun selaan konetta.
Meillä on yksi huone sitä varten, että lapsi mahtuu. Yksi kokonainen huone. Oikeasti se on tällä alueella aivan järkyttävän kallis ja tyhmäkin investointi. Kuivatan siellä niitä koiranpyyhkeitä.
Mitä jos eläisikin vain tätä käsillä olevaa elämää ja hetkeä?
Meillä on farmariauto. Se on tietysti vähän myös koiria varten, mutta oikeasti noin pienet koirat mahtuisivat takapenkillekin. Mutta jos on vauva ja koirat ja vaunut ja muut tavarat, me tarvitaan farkku. Oikeasti minä ajan sillä autolla töihin ja takaisin. Ypöyksin.
Meillä on ekstrahiljainen astianpesukone. Se ei häiritse yölläkään. Kun sitten lapsen kanssa joutuu pesemään astioita useammin. Oikeasti me tarvitaan sitä konetta noin joka toinen päivä. Ja silloin se ehtii olla päällä silloinkin, kun olemme hereillä.
Meillä on riittävän iso pyykinpesukone. Mahtuupahan vauvan pyykit. Oikeasti me tarvitaan isoa konetta koiranpyyhkeiden vuoksi.
Meillä on perhekokoinen jääkaappi ja sen vieressä perhekokoinen pakastin. Mahtuupahan perheen ruoat, kun kerran viikossa vain käydään isosti kaupassa. Nythän on niin kätevääkin, kun kaupat ovat myöhään auki. Toinen voi jäädä kotiin lapsen ollessa nukkumassa ja toinen käy tehokkaasti kaupassa. Oikeasti siitä jääkaapista on käytössä kolmasosa ja pakastimesta puolet.
Meillä on sohvassa irtopäälliset. On sitten helppo pestä pienten tahmatassujen jäljet. Oikeasti meillä ei koskaan istu kukaan sohvalla.
Meillä on ruokapöytä sekä keittiössä että ruokailutilassa ja niihin katsottuna kokonaisuuteen sopiva lastentuoli. On sitten kiva lapsen kanssa syödä aamiaista aamiaispöydän ääressä ja kattaa kivasti, kun isä tulee töistä kotiin. Oikeasti minä syön itsekseni keittiön tason ääressä samalla, kun selaan konetta.
Meillä on yksi huone sitä varten, että lapsi mahtuu. Yksi kokonainen huone. Oikeasti se on tällä alueella aivan järkyttävän kallis ja tyhmäkin investointi. Kuivatan siellä niitä koiranpyyhkeitä.
Mitä jos eläisikin vain tätä käsillä olevaa elämää ja hetkeä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)